Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farahin Aavikon tyttäret sai luonnollisesti paljon huomiota ilmestyessään, sillä Farah on itse kotoisin Somaliasta ja hän on muuttanut Suomeen 13-vuotiaana. Aavikon tyttäret on siis ensimmäinen somalin suomeksi kirjoittama teos.

Aavikon tyttäriin Farah on ottanut aineksia äitinsä ja isoäitinsä kertomuksista, mutta kyseessä on täysin fiktiivinen romaani. Kaupunkilaistyttönä kasvanut Farah on sijoittanut tarinansa päähenkilön Khadijan aavikolle paimentolaisklaaniin ja kirjan aikana seurataan Khadijan kasvu pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi.

Khadija kasvaa äitinsä ja veljensä kanssa ja kun Khadijan veli yllättäen kuolee, pieni tyttö tekee kaikkensa pysyääkseen rakkaan äitinsä Hooyo Fatiman suosiossa, joka pitää kohtaloaan kirottuna ja kaipaa kuollutta poikaansa. Khadija on nokkela ja hiukan kovapäinen lapsi, kuin aavikon pieni Ronja Ryövärintytär, joka kuitenkin haluaa olla äidilleen (ja Allahille) mieliksi.

Khadija joutuu kamelivarkaiden armoille ja päätyy toiseen leiriin ja naimisiin vanhemman miehen kanssa, joka ottaa Khadijan toiseksi vaimokseen. Vanhan miehen ja nuoren tytön avioliitto ja ennen kaikkea Khadijan asema miehen toisena vaimona onkin kirjan mielenkiintoisin teema. Esiin nousee vahvasti myös Khadijan ja ensimmäisen vaimon Luulin välinen suhde.

Juonen kuljetuksen puolesta Aavikon tyttäret on varsin yksiulotteinen ja kirjan ansiot ja kiinnekohdat ovat kiinni enemmänkin yksityiskohdissa. Farah avaa (suomalais)lukijalle luku luvulta uusia teemoja, joiden kautta hän hahmottaa somalikulttuuria ja ennen kaikkea millaisia muutoksia nuori tyttö kokee kasvaessaan naiseksi kulttuurissa, jossa poikalapsi koetaan arvokkaammaksi.

Oikeastaan yksinkertaisen juonensa puolesta Aavikon tyttäret sopisi mielestäni melkein paremmin nuorten kirjaksi (vähättelemättä kuitenkaan nuorten lukutaitoa). Lyhyet luvut, selkeä tarinan kuljetus ja ennen kaikkea toisen kulttuurin avaaminen ja hahmottaminen, ristiriitojen osoittaminen ja monenlaiset esimerkit toimisivat myös hyvänä kulttuurisena kasvatusoppaana. Erityisen tärkeänä pidin sitä, että kirja nostaa esiin myös nuorten tyttöjen silpomisperinteen.

Yksinkertaisesta juonesta huolimatta Aavikon tyttäret on taitavasti kirjoitettu- joskin tekstiä toki arvio siitä näkökulmasta, että teosta ei ole kirjoitettu omalla äidinkielellä. Tällaisissa "erikoisemmissa" julkaisuissa merkittäviksi nousevat myös ulkokirjalliset syyt- jos lukijoiden mielenkiinto on herätetty tarinan sijaan sillä, että kirjan on kirjoittanut somali suomeksi, niin toisaalta ehkäpä moni sellainen lukija, joka ei muuten olisi paimentolaiseen somaliyhteisöön tutustunut oppi jotain uutta.

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko

Kauko Röyhkän toimittama Ville Haapasalosta kertova kirja oli taas yksi niistä kirjastolainoista, jota sai odotella niin pitkään, että kirjan saapumishetkellä olin ehkä menettänyt jo suurimman mielenkiintoni teoksen suhteen. Näin siis tuppaa käymään, kun joku asia on kaikkien huulilla- eli tässä tapauksessa kirjakauppojen hyllyillä ja helmetissä parin sadan lainaajan päässä. Siinä tohinassa sitten itselleenkin varailee ties mitä, mutta sitten kuukauden, kahden tai kolmen odottelun jälkeen mieli pöriseekin jo muiden kirjojen perässä.

Mutta vähätekstinen ja runsaasti kuvitettu Haapasalo oli juuri sellainen kirja, joka kulkee helposti romaanin rinnalla. Luettua siis tämäkin tuli, onneksi!

Vasta viime vuosina meille suomalaisille tutuksi tullut Haapasalo on ollut elokuvatähti Venäjällä jo pitkään. Nuori mies lähti aikoinaan opiskelemaan Neuvostoliittoon teatterikouluun, vaikkei puhunut sanaakaan venäjää. Huolimatta koulun ankarasta kurista, kurjista asumuksista, useammasta pahoinpitelystä ja ryöstöstä Haapasalo pysyi sitkeästi Venäjällä ja on nyt sekä kansan että virkamiesten suosiossa.

Venäjä vieressämme on jossain määrin suuri ja mystinen ja kun kurkataan Ville silmin ajassa taaksepäin Neuvostoliittoon tai siihen millainen Venäjä tänä päivänä on tarjolla on ihmetystä ja yllätystä. "Et kuitenkaan usko" onkin erittäin kuvaava nimi juuri tälle teokselle.

Haapasalon elämäntarina on mielenkiintoinen ja yksityiskohdat ja muistot huikeita. Itse olin esimerkiksi aidon hämmästynyt siitä, kuinka sekä Neuvostoliitossa että myöhemmin Venäjällä on panostettu tämän ihmisen seuraamiseen. Siis vakoiluun. Haapasalon kokemusmaailmasta ja tarinoista nousee esiin sellaisia juonenkäänteitä, että niiden kuvittelisi olevan väritetyistä amerikkalaisista elokuvista.

Siksi onkin harmi, että koko Suomen maasta tätä kirjaa on valittu toimittamaan Kauko Röyhkä. Vähättelemättä Röyhkän musiikillisia tai kaunokirjallisia ansioita hän on mielestäni ollut aivan väärä kaveri tämän teoksen toimittamiseen. Kirjan alun, puolivälin ja lopun Venäjäfiilistelyt ja kirjaan ja sen tekemiseen ja työstämiseen liittyvät ajatukset Röyhkän näkökulmasta ovat äärimmäisen epämielenkiintoisia ja turhia, mukasyvällisiä ja erittäin maalailevia. Pyrkimys vetää huomiota myös toimittajan- tai tässä tapauksessa ehkä vain haastattelijan, suuntaan on mielestäni perustelematonta.

Lisäksi Röyhkä paljastaa taustatoimituksen puuttumisen ja journalistisen osaamattomuutensa useaan otteeseen. Omat hihani paloivat täysin, kun sivulla 160 Röyhkä kysyy Haapasalon ikää. Ikää! Asia, jonka pitäisi olla toimittajalle aivan selvää tai jos se ei ole, niin ei sitä ainakaan tuoda esiin 213 sivuisen teoksen sivulla 160. 

Vähintään yhtä huonoa toimittamisen tasoa edustaa esimerkiksi sivun 146 kysymys: "Käki on sun leffoista ainoa, jonka olen nähnyt. Kerro siitä." Ensinnäkään ketään ei ehkä kiinnosta, kuinka monta Haapasalon elokuvaa Röyhkä on nähnyt- ei varsinkaan, jos hän on nähnyt niistä jotakuinkin sen ainoan, joka Suomessa tunnetaan. Ja hei, kerro siitä. Mikä kysymyksen asettelu! Tai sen puute.
Ja aivan niin, eihän se Kauko Röyhkä ole mikään toimittaja, mutta kyllä itseäni nyt lukijana, joka on kiinnostunut Ville Haapasalosta todella hiersi uskomattoman huono, siis olematon, toimittamisen taso ja aivan perustelematon toimittajan esiintuominen. Kirjaahan ei itseasiassa ole varsinaisesti toimitettu, vaan aina on Röyhkän kysymys ja Haapasalon vastaus. Myös Röyhkän vaimo Olga oli mukana ja kirjaan on upotettu myös muutamia hänen aivan tyhjänpäiväisiä kommenttejaan:

VILLE: Nyt, kun mä olen tehnyt näitä Venäjä 30 päivässä -ohjelmia, niin niiden hienoin anti on ollut se, että nyt voi joku mummo tulla yhtäkkiä sanomaan lähikaupassa, että me katottiin mun miehen kanssa sun ohjelma ja päätettiin eka kertaa lähteä käymään Pietarissa. Se on parasta palautetta, mitä mä voin saada noista ohjelmista.

KAUKO: Totta kai se on hieno, valtava miljoonakaupunki aivan Suomen naapurissa, junalla kolme ja puoli tuntia... Tyhmää, jos tätä etua ei käytetä hyväksi.

OLGA: Mua kiinnostaa tämä ilmansuunta enenmmän kuin Ranska...

VILLE: Tai Ruotsi.

Anteeksi nyt vain, mutta jos olin pitkästynyt jo Röyhkän kommentin kohdalla, niin minua ei voisi vähempää kiinnostaa mikä ilmansuunta hänen vaimoaan sattuu kiinnostamaan.

Kirja on Röyhkästä huolimatta kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea upeasti kuvitettu. Kirjan aukeamat ovat melko suuria ja teos on täynnä vaikuttavia koko sivun tai aukeaman kokoisia valokuvia. Isot plussat siis kuvaaja Juha Metson suuntaan, joka teki tästä lukukokemuksesta rutkasti miellyttävämmän.

Kirjan lopussa paljastuu, että tässä teoksessa oli tarkoitus keskittyä Villen 1990-luvun kokemuksiin ja mikäli teos menestyy, niin tulee toinen paketti Ville Haapasalosta Venäjällä 2000-luvulla. Hienoa tietää, että tarinoita on luvassa lisää, joskaan en varsinaisesti luota siihen, että toimittamisen taso tästä nousisi.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

En erityisemmin harrasta ns. "hömpän" lukemista. Tiedättehän, sen hyvin hyvin kepeän mukahumoristisen epä-älyllisen kirjallisuuden lajin. En kylläkään voi sanoa lukeneeni montaa tämän tyylilajin teosta, mutta jo lukiossa huomasin, että Bridget Jones oli minusta vain tylsä ja typerä, eikä oikeastaan erityisen viihdyttävää lukemista. En vain saa hömpän huumorista kiinni. Tunnistan toki kaikki ne kohdat, joissa minun tulisi nauraa ja ymmärrän, että koko kirjallisuuden laji on sellainen, että minun tulisi kääntää aivoni nolla-asentoon ja nauraa helposti typerille jutuille. Ei onnistu.

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin tartuin tästäkin huolimatta. Olin kuullut kirjasta kehuja ja kun sain pokkarin itselleni, niin mikäpäs siinä sitten, luettavaksi vaan. Helppolukuisesta tekstistä huolimatta kirjan lukemisessa kuitenkin vierähti tovi, sillä yksinkertaisuutensa vuoksi tämä teos päätyi hyvin pian yöpöytä- ja bussilukemiseksi ja aina kun ajatus kulki, niin jokin toinen kirja ajoi kyllä tämän ohi.

Kirjassa menee useampi juonihaara, joista päällimmäiseksi nousee kuitenkin Joséphinen suhde hänen sisareensa Irikseen. Joséphine on ahkera ja viisas nainen, mutta kovin ujo ja kömpelö ja hänen epävarmuuttaan lisää vielä tuore avioero. Iris sen sijaan on kaikin puolin upea, muttei varsinaisesti mikään järjen jättiläinen ja upeasta olemuksestaan, täydellisestä kodistaan ja perheestään huolimatta hän alkaa kaivata elämäänsä jotain enemmän. Sisältöä, huomiota, onnistumista. Ja siinä hänen sisarensa saa luvan auttaa häntä.

Tämän lisäksi kirjassa seurataan Joséphinen ex-miehen Antoinen uutta elämää krokotiilien kasvattajana, heidän tyttärensä Hortensen aikuistumista, sekä Joséphinen ja Iriksen äidin aviomiehen syrjähyppyä.

700 sivuun toki mahtuu paljon ja tämä kirja on sikäli oivallisesti kirjoitettu, että aina kun olet valmis jättämään koko teoksen kesken, niin hypätäänkin taas eri juonenhaaraan ja oikeastaan haluatkin tietää, että mitäs näille ihmisille tapahtuu. Siltikin kirja on mielestäni kielellisesti varsin epäoivaltavaa ja tarinan puolesta ennemminkin rönsyilevää kuin runsasta. Siskosten välinen suhde nousee pääteemaksi, mutta moni muu kirjassa pyörivä juoni ja tarina jää ohueksi ja lopulta melko turhaksi elementiksi kokonaisuuden kannalta. Jälkeenpäin mietin useammankin jutun kohdalla, että mihin sitä loppujen lopuksi tarvittiin. Tuntuu lähinnä siltä, että Pancol on halunnut tunkea yhteen kirjaan viiden kirjan ideat, eikä ole osannut luopua mistään. Kill your darlings, Pancol!

Lisäksi itseäni ärsyttivät erityisesti kirjan lapsihahmot. Hortensen lisäksi Joséphinella ja Antoinella on pienempi tytär Zoé, jonka käyttäytyminen on välillä niin epäuskottavaa, etten usko kirjailijan juurikaan olleen tekemisissä lasten kanssa.

Mutta onhan hömpällä tehtävänsä. Se on eräs niistä kirjallisuuden lajeista, joka saa ihmiset lukemaan. Ja aina on parempi lukea hömppää, kuin olla lukematta laisinkaan.

Sain lahjaksi myös Pancolin seuraavan teoksen (lieneekö jatko-osa tälle) Kilpikonnien hidas valssi, mutta kun aikaa on aina liian vähän ja kirjoja aivan liikaa luettavaksi, niin tuohon seuraavaan kirjaan en tartu ainakaan tämän vuoden puolella.

Mutta yksi suuri plussa! Kansikuva oli tässä mielestäni UPEA!

Tilannepäivitys

On vierähtänyt pitkän pitkä aika siitä, kun kirjoitin viimeeksi. Lukutahti on ehkä hieman hiipunut tässä viimeisimmän kuukauden aikana. Tai hiipunut ja hiipunut, muutama kirja tuli ahmittua pikavauhtia paukkuvien laina-aikojen takia ja niiden jälkeen onkin sitten ollut vähän pidempi sulatteluaika, eli lukeminen on sujunut hieman verkkaisemmin.

Kirja-ahminnalle hyvää vastapainoa ovatkin tuoneet viime aikoina tv-sarjat. Siis tv! Tuo lukemiseen käytettävän ajan pahin vihollinen! Huomasin tuossa joku aika sitten, että pääkaupunkiseudun kirjastoihin on tilattu rutkasti sellaisia sarjoja, joita olen valikoimiin hieman odotellutkin. Eli Täydellisten naisten kaikki kaudet, The Wire, How I met your mother... Lisäksi sain muutama viikko sitten kauan odottamani Sillan ensimmäisen tuotantokauden lainaan. Luokkahuone on siis tv-signaalin ulottumattomissa, joten tv-sarjoja tulee seurattua varsin vähän. Nyt on vain ollut muutaman boksin rykäisy alla.

Pieni tauko on lienee kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä nyt taas mieli halajaa kaunokirjallisen tarinan maailmaan käsikirjoitetun tv-draaman sijaan. Vaikka näitä kahta ei toki tarvitse arvottaa keskenään ja asetella vastakkain, mutta usein juuri tuo tv (ja/tai netti) tuppaa olemaan ihmisillä se syy, ettei ole "aikaa lukea". Telkkari kiinni puoli tuntia aikaisemmin ja johan löytyi sitä aikaa!

Viime aikojen huomiosta kilpailijat

35 kirjan haasteen suhteen olen kuitenkin ihan aikataulussa, tässä vielä luetut yksilöt:

Tähän mennessä luettu:

1. Jeffrey Eugenides: Middlesex (aloitettu vuoden 2013 puolella. toim. huom)

2. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot

5. Pekka Hiltunen: Iso

6. Herman Koch: Illallinen

7. Kari Hotakainen: Luonnon laki

8. Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

9. Jonathan Glover: Ihmisyys

10. Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

11. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

12. Malala Yousafzai: Minä olen Malala

Lisäksi:

Sirke Happonen: Muumiopas

Robert Kirkman: The Walking Dead, toinen osa

Nyt kesken:

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Ja voi ulkona on jo ihan lämmin! Lukuinto senkun kasvaa, kun voi mennä pihalle lukemaan. Ihanaa!

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Olen siinä mielessä hieman hassu lukija, että pääsääntöisesti jos löydän kirjailijan, jonka teoksesta pidän erityisen paljon niin saatan olla parikin vuotta lukematta hänen muita teoksiaan. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että haluan säästellä jäljellä olevia teoksia. Esimerkiksi Miika Nousiaisen Maaninkavaara oli mielestäni erinomainen, mutta Maaninkavaaran lisäksi Nousiainen on kirjoittanut vain kaksi kirjaa. Entä jos luen ne ja hän ei enää koskaan kirjoita romaania? Säästellään siis vielä. Ja lukemistahan minä löydän joka tapauksessa aina, se ei ole mikään ongelma.

Siksi nyt tapahtuikin melkoinen poikkeus, sillä luin Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -kirjan viime kuussa ja nyt jo tartuin seuraavaan Alakosken teokseen. Mainittakoon tosin että nyt luettu Köyhän lokakuu on päiväkirja ja omaelämäkerta, mutta myös viimeinen Alakosken teos jota en ole lukenut (lukuunottamatta hänen kirjoittamiaan lastenkirjoja). Varasin tosin Köyhän lokakuun kirjastosta viime syksynä ja pitkän odotuksen jälkeen tämä nyt näemmä sattui päätymään minulle juuri edellisen Alakosken jälkeen. Ehkä niin oli hyvä.

Alakosken kaunokirjalliset teokset Sikalat (2007) ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010) lukeneena Köyhän lokakuu (2013) ei varsinaisesti tarjoa suuria yllätyksiä. Alakosken aikaisemmat fiktiiviset teokset ovat selvästi nojanneet omakohtaisiin kokemuksiin köyhyydestä, luokkayhteiskunnasta, päihdeongelmista ja väkivallasta. Teokset ovat kuitenkin olleet fiktiota, eikä niistä ole voinut saada selvyyttä siihen mikä kohta on ehkä totta ja mikä satua. Siksi aikaisemmat teokset lukekeena Köyhän lokakuu teki minuun todella suuren vaikutuksen ja samalla se rutisti sieluni ryttyyn.

Fiktiivisten romaanien yhtymäkohtia Alakosken omaan elämään tuntui olevan yllättävän paljon ja Köyhän lokakuussa tulee esiin vielä paljon hirvittäviä asioita, joita ei ole noissa fiktiivisissä teoksissa käsitelty. Se millaiset lähtökohdat elämä on Susannalle jakanut ja kuinka hän on sieltä ponnistanut nykyiseen elämäänsä tuntuu uskomattomalta.

Köyhän lokakuuta varten Alakoski kävi läpi hänen perheestään kirjattuja sosiaalihuollon raportteja, poliisin pöytäkirjoja ja potilaskertomuksia.

Asiakasasiakirja Ystadin kunta 21.12.1972

(Alakosken perhe)

Lapset saavat kukin 10 kruunua joulukadun avajaisia varten. Rouvan sairauspäivärahasta 10 kruunua/päivä on 6 kruunua mennyt sairaalaan.

(Köyhän lokakuu, s.26)

Alakosken tuttuun tyyliin Köyhän lokakuu on kirjoitettu hyvin pätkittäin ja ajatusvirrassa siirrytään aiheesta ja paikasta toiseen. Minua kirjoitustapa miellyttää, enkä kokenut sitä hankalaksi.

Kirja on samaan aikaan päiväkirja ja elämäkerta. Köyhän lokakuu on kirjoitettu lokakuun aikana ja jokainen kappale on yksi kuukauden päivistä. Niissä käydään läpi sen päivän todellisia tapahtumia, mutta myös ajatuksia, tunnelmia ja muistoja. Kuukauden aikana sukelletaan Alakosken lapsuuteen ja nuoruuteen, työhistoriaan, aikuisuuteen ja nykyhetkeen.

Köyhyyttä tutkinut ja aiheesta jatkuvasti kiinnostunut Alakoski tarkkailee lokakuuta myös kodittomat mielessään. Jos luvataan tuulista ja koleaa säätä hän pohtii miten kadulla elävät pärjäävät. Maksullisten vessojen lisääntyessä hän suree sitä, etteivät kodittomat pääse käymään vessassa tai peseytymään. Kuun aikana hän kohtaa kodittoman naisen, joka on kyykistynyt pissalle kahden auton väliin. Hän asettuu näköesteeksi, että häpeällisessä tilanteessa oleva nainen saa edes vähän yksityisyyttä.

Köyhän lokakuu on hyvä ja koskettava teos, mutta lukija saa siitä varmasti enemmän irti, mikäli Sikalat ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on jo luettu.

Ja lopuksi vielä: tämä kirja oli täydellisen muotoinen. Ei niin pitkä ja kapea kuin kirjat yleensä, vaan hieman lyhyempi ja neliömpi (18cm x 12cm). Kirjat ovat minulle myös fyysinen kokemus ja juuri tällaiset seikat, kuin kirjan muoto ja taitto toisinaan hyvällä onnistumisellaan ilahduttavat. Tästä voinee arvata, etten järin innokkaasti kaipaa e-kirjoja elämääni.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kuten tämän kirjan äärellä ehkä kuuluukin, niin kerrottakoon nyt vielä tässäkin, että kirjailija Kari Hotakainen joutui pahaan auto-onnettomuuteen keväällä 2012. Hotakainen kuitenkin selvisi hengissä, vieläpä vammautumatta ja lienee melko luonnollista, että tästä eloonjäämisen kokemuksesta syntyi kirja. Hotakainen oli aikaisemmin kaavaillut toisenlaista tarinaa raha-aiheisten Ihmisen osan (2009) ja Jumalan sanan (2011) jatkeeksi, mutta onnettomuus muutti tarinan näkökulmaa.

Toipumisen myötä Hotakainen kiinnostui siitä, kuinka paljon kaikki se hoito, jota hän osakseen sai oikeasti maksaa: yksitoista tuntia kestänyt viisi käsiparia vaatinut leikkaus maksoi noin 19 000 euroa, polvilumpio 6000 euroa. Siis yhteiskunnalle. Mikäli Hotakainen jonain päivänä haluaa tai tarvitsee uuden polvilumpion hän saa sen alle satasella. Sairaalassa toipunut Hotakainen tajusi tulleensa todelliseen veroparatiisiin.

Kirjan päähenkilö on maalämpöyrittäjä Jussi Rautala joutuu teoksen alussa Kari Hotakaisen auto-onnettomuuteen. Rautala lennätetään leikkaukseen, jonka jälkeen edessä on pitkä toipuminen. Samaan aikaan yhteiskunnan varoja leikataan. Tämä tarkoittaa sitä, että siltä osastolta jossa Rautalaa hoidetaan katoaa kaksi työntekijää. Kotiuduttuaan Rautala saa tilata invataksin kerran viikossa ja koska hän haluaa käydä muuallakin kuin fysioterapiassa matkat taittuvat pakettiautokyydillä.

Rautala on kirjan keskiössä, mutta hänen lisäkseen lukija tutustuu lähemmin hänen vanhempiinsa- Kerttuun joka on pyörätuolissa ja Väinöön, joka viihtyy ajoittain liiankin hyvin omissa maailmoissaan, ylikuormitettuun sairaanhoitajaan Lauraan, Rautalan raskaana olevaan tyttäreen Miraan sekä Rautalan työtoveriin Mikaan.

Näkökulma hyppää välillä henkilöstä toiseen ja teksti seuraa eri henkilöiden ajatuksia, jotka ovat Luonnon laissa suuressa osassa, sillä varsinaista juonta kirjassa ei ole.

Itse koin mielenkiintoisimmaksi aiheeksi kirjassa Rautalan onnettomuuden ja toipumisen. Lieneekö minussa sitten tirkistelijän vikaa, tiedänhän Hotakaisen omien kokemusten välittyvän jokseenkin sitä kautta. Rautalan toipuminen tarjosi kuitenkin lukijalle hetkeksi fyysisiä kokemuksia ja tekemiseen liittyviä tapahtumia. Näitä lukuunottamatta kirjassa seilattiin hyvin pitkälti erilaisissa mielenmaisemissa, tunteiden myllerryksissä ja ajatuksenvirroissa.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, miten tyynen rauhallisesti eloonjäämiseen ja onnettomuudesta selviytymiseen tässä suhtaudutaan. Kirja ei ole suuri kertomus eloonjäämisestä ja uudelleensyntymisestä, vaan kurkistus siihen mistähän sitä taas ollaan tässä yhteiskunnassa leikkaamassa.

Hotakaisen kirja oli yksi viime syksyn odotetuista uutuuksista ja minäkin sain sitä useamman kuukauden ajan kirjastosta itselleni odotella. En tiedä palkittiinko odotus, mutta varsin nopealukuista Luonnon lakia ei kannata ohittaa.

Hotakaisen Luonnon laki oli seitsemäs kirja, tämän vuoden goodreadsin kirjahaasteestani. Tavoitteena lukea vuoden 2014 aikana 35 kirjaa.

Tähän mennessä luettu:

1. Jeffrey Eugenides: Middlesex (aloitettu vuoden 2013 puolella. toim. huom)

2. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot

5. Pekka Hiltunen: Iso

6. Herman Koch: Illallinen

Lisäksi:

Sirke Happonen: Muumiopas

Robert Kirkman: The Walking Dead, toinen osa

Nyt kesken:

Jonathan Glover: Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria (tämä oli kesken samaan aikaan Hotakaisen kanssa, rinnalle tulossa luultavasti taas romsku. toim. huom)

Sarjakuvia: Hautuukoti ja The Walking Dead

Hankin itselleni kirjoja melko harvoin, mutta tällä viikolla posti toi mukanaan jo toisen tämän vuoden puolella tilatun kirjapaketin. Adlibriksellä oli melko muikeat alennusmyynnit tammikuun ajan, joten tilasin sieltä erään suosikkisarjakuvistani: Alison Bechdelin Hautuukodin. 

Teoksen esittelyn jätän suosiolla toiseen kertaan, sillä sen lukemisesta on vierähtänyt jo jokunen vuosi, joten en pysty näin lonkalta siitä mielekästä blogitekstiä kirjoittamaan. Lyhykäisyydessään kirja kuitenkin kertoo Alisonin elämästä kietoutuen erityisesti hänen isäsuhteensa ympärille.

Hautuukoti sisältää paljon kuvia ja paljon tekstiä ja se on äärimmäisen runsas sarjakuvateos. Todellinen sarjakuvaromaani isolla S:llä ja R:llä.

Tässä kuvamaistiaisia!

Laajemmassa esittelyssä on tällä kertaa Robert Kirkmanin The Walking Deadin toinen osa. Ensimmäisen osan luin viime vuoden puolella ennen luokkahuonetta, joten siitä ei valitettavasti arviota erikseen ole, joskin tässä nyt sivua samalla sitäkin. The Walking Dead ei siis tullut saman kirjapaketin mukana, vaan tämä on lainattu Tapanilan kirjastosta. :)

Kuten varmaan moni muukin suomalainen, niin myös minä tutustuin The Walking Deadiin ensin sarjakuvan pohjalta tehdyn tv-sarjan kautta. Ensin en aikonut katsoa koko ohjelmaa, sillä kuulin sen olevan hyytävän pelottava ja pelkäsin yöunieni puolesta. Myöhemmin kuulin sarjan ensimmäisen kauden olevan hyvä, mutta toisen "kauniita ja rohkeita höystettynä zombeilla", joten tuli lisäsyy lykätä sarjan aloittamista. Lopulta kuitenkin lainasin kirjastosta ensimmäisen tuotantokauden ja ah, olen aivan koukussa (ja eri mieltä siitä, että sarjan toinen kausi olisi vain kaunareita, pyhpah).

Neljäs kausi pyörii ja televisiossa, mutta koska luokkahuoneesta puuttuu televisiosignaali lievitän zombinälkääni (hehe) näillä sarjakuvilla.

Kuten ehkä jo tulikin selväksi, niin olen pitänyt kyseisestä tv-sarjasta todella paljon. Siksi ensimmäisen WD sarjakuvan lukeminen jopa jännitti- entä jos kävisi niin, että "no kirja on aina parempi kuin elokuva" (tai tässä tapauksessa tv-sarja) ja pohja koko sarjalta lähtisi. Ilokseni ensimmäisen sarjakuvan kohdalla kuitenkin huomasin, että teoksesta oli poimittu oikeita elementtejä sarjaa varten, mutta isäntäteoksesta uskallettiin tehdä myös oikeanlaisia irtiottoja. Tv-sarja ja sarjakuva ovat kuitenkin kaksi eri välinettä ja mielestäni tv-sarjaan on poimittu sarjakuvan hahmogalleria ja juonen päätapahtumat onnistuneesti, mutta niitä on jalostettu tv-sarjan kerrontaan paremmin sopiviksi.

The Walking Deadin ensimmäinen osa keskittyy tilanteen selvittämiseen ja "selviytyjäryhmän" kokoamiseen ja esittelyyn. Tietämättömille tiedoksi siis, että ensimmäinen osa alkaa "tilanteen keskeltä". Seriffi Rick Grimes herää sairaalasta ja huomaakin paikkojen olevan tyhjiä ja hieman rempallaan. Kas, olemme keskellä zombiapokalypsea. Tarinaa seurataan alkuun Rickin näkökulmasta ja lopulta löytyykin porukkaa- muita ei-zombeja, joiden kanssa on hyvä jatkaa matkaa.

Sarjakuvan toisessa osassa joukkio on päässyt vankilaan turvaan (tv-sarjassa tässä kohtaa mennään kolmannessa tuotantokaudesta. Ensimmäisestä sarjakuvasta on tehty siis kaksi tuotantokautta) ja kun loputon pakojalalla oleminen taukoaa hetkeksi  tarinaan syntyy uusia jännitteitä. Ryhmän sisällä muodostuu riitoja, epäluottamusta ja jopa pelkoa toista ihmistä kohtaan. Millaisilla säännöillä ihmisyys pidetään kasassa?

Tv-sarjaa seuraavat voivat ainakin jokseenkin turvallisesti lukea sarjakuvia ilman spoilereiden pelkoa. Kahdesta ensimmäisestä osasta on käynyt jo hyvin ilmi se, että tv-sarjan kohdalla on otettu vapauksia tarinan kuljettamisen- jopa joidenkin hahmojen kohtaloiden suhteen. Asioita on tosin myös kerrottu eri järjestyksessä, joten en voi olla täysin varma, että palataanko sarjassa vielä joltain osin jonkin sarjakuvan aikaisempaan tapahtumaan. Mikäli kuitenkin seurailee jo sitä neljättä kautta, niin ainakin nämä kaksi voi lukea turvallisesti.

Robert Kirkman on The Walking Deadin luoja ja kirjoittaja, mutta sarjakuvat syntyvät tiimityönä. Charlie Adlard vastaa luonnostelusta, tussauksesta ja kansikuvista ja Cliff Rathburn harmaansävyistä.

Sarjakuvan lopusta voi löytää myös muutamia väritettyjä kuvia tarinasta. Huippuhienoja!!