Eowyn Ivey: Lumilapsi

Lapseton pariskunta Jack ja Mabel ovat jättäneet kaiken ja muuttaneet Alaskan karuihin maisemiin. Eletään 1920-lukua. Pariskunta on vetäytynyt tietoisesti syrjään voidakseen keskittyä toisiinsa, mutta siitä huolimatta he huomaavat olevansa ajautumassa erilleen. Päivisin molemmat puuhaavat omien töidensä parissa. Jack yrittää saada tilan peltoa viljeltävään kuntoon ja vaikka ikä painaa jo päälle hän ei halua luovuttaa, vaikka työ on vanhenevalle miehelle rankkaa. Mabel puolestaan kotitöiden ohella yrittää saada taloon lisätienestejä leipomalla piirakoita. Elämä on niukkaa ja Alaska on ankara.

Ensilumen sataessa Jack ja Mabel muovaavat lumesta lapsen, joka on seuraavana aamuna sulanut, mutta sen sijaan pihapiirissä alkaa hiippailla outo pikkutyttö.

Tyttö on kuin säikky villieläin, joka pyörii uteliaana pihan tuntumassa, mutta luikkii karkuun, mikäli häntä menee liian lähelle. Vähitellen tytön ja vanhan pariskunnan välille syntyy luottamus, jonka jälkeen kysymys kuuluu mikä tyttö oikeastaan on. Syntyikö hän lumesta? Mabel muistaa lapsuudestaan tarinan, jossa pariskunta saa lumilapsesta todellisen lapsen itselleen. Voiko satu muuttua todeksi?

Lumilapsi (2012) on Eowyn Iveyn laajasti suosiota saanut esikoisteos. Kirjan suosio on helppo ymmärtää, sillä teksti on sujuvaa, kirjan tunnelma on hyvin voimakas (Alaskan viiman voi todella tuntea) ja tarina pitää koko ajan hieman varpaillaan. Jack ja Mabel pohtivat tytön taustaa omissa ajatuksissaan ja lukija sukkuloi heidän ajatustensa välillä rakentaen kokonaiskuvaa kahdesta eri näkökulmasta. Mikä tyttö oikeastaan on? Kirja häilyy kaiken aikaa jossain sadun ja todellisen maailman rajamailla.

Erityisen paljon pidin kirjan tunnelman onnistuneesta kielellisestä kuvailusta, Jackista ja Mabelista ja alkujännityksestä tytön suhteen. Järin viehättynyt en ollut kuitenkaan siitä, että tarinaa lähdettiin kuljettamaan Mabelin tunteman sadun kautta. Tarina paljastuu tietenkin myös lukijalle, jonka jälkeen juonta seuraa jossain määrin valmiiden raamien kautta. Jack ja Mabel ovat mielenkiintoisia hahmoja ja Alaskan kuvaus on mielestäni erityisen onnistunut. Samoin kuin vähitellen tutuksi tulevan "naapuriperheen" jäsenet ovat mainioita hahmoja. Kun herkullisia palasia on valmiiksi paljon tarinan käsitteleminen sadun raamien puitteessa on vain yksinkertaisesti tylsä ja tietyn alkujännityksen jälkeen tarina jopa junnaa hieman paikoillaan.

Mutta kuten sanottu Lumilapsen suosio on myös helppo ymmärtää- vaikken mielestäni lue kovin haastavia teoksia, niin tämä oli jotenkin niin helppo, että tarina vie mennessään. Ja toki mikäli jostain teoksesta kuulee paljon kehuja, niin myös odotukset ovat korkealla. Valitettavasti ne eivät tällä kertaa täyttyneet.

Lumilapsi oli 26. tämän vuoden Goodreadsin kirjahaasteestani, jossa siis itselläni on tavoitteena lukea 35 kirjaa. Tähän mennessä luetut:

1. Jeffrey Eugenides: Middlesex

2. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot

5. Pekka Hiltunen: Iso

6. Herman Koch: Illallinen

7. Kari Hotakainen: Luonnon laki

8. Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

9. Jonathan Glover: Ihmisyys, 1900-luvun moraalihistoria

10. Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

11. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

12. Malala Yousafzai: Minä olen Malala

13. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

14. Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

15. Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

16. Nura Farah: Aavikon tyttäret 

17. Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

18. Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani (Maanlapset -sarjan ensimmäinen osa)

19. Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

20. Peter Hoeg: Lumen taju

21. Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

22. Hans-Joachim Lang: Parakki 10 - naiset Auschwitzin koe-eläiminä

23. Miina Supinen: Apatosauruksen maa

24. J-P Koskinen: Ystäväni Rasputin

25. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 2: Sairaus

26. Eowyn Ivey: Lumilapsi

Lisäksi:

Sirke Happonen: Muumiopas

Robert Kirkman: The Walking Dead, toinen osa

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko

Robert Kirkman: The Walking Dead, kolmas osa

Jenny Belitz-Henriksson: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 2: Sairaus

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjan ensimmäisen osan ilmestyminen kesällä 2013 sai Suomessakin melkoisen mediahuomion ja jokaiselle lieneekin selvää, mistä sarjassa on kyse: AIDSin saapumisesta Ruotsiin.

Gardell on kirjoittanut trilogian, jossa hän kertoo millaista oli elää ajassa, jolloin homous oli vielä tabu ja sitten yks kaks maahan saapuukin tappava tauti, joka koskettaa nimenomaan homomiehiä. Homorutto.

Olen lukenut sarjan ensimmäisen osan, Rakkaus, viime kesänä, joten vuoden takaisen lukukokemuksen pohjalta tässä hieman pohjustusta sarjan ensimmäiseen osaan:

Rakkaus -kirjassa esitellään trilogian keskeisimmät henkilöt. Seppo ja tämän kumppani Lars-Åke. Ihana homoemo Paul, jolta puuttuu tilannetaju, mutta joka haluaa pitää huolta kaikista. Ja erityisesti Benjamin ja Rasmus, jotka ovat nuoria vielä itseään etsiviä homomiehiä ja joiden kautta lukija tutustuu 1980-luvun Tukholman homoympyröihin. Rakkaus on ennen kaikkea kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja kiintymyksestä. Yhteisöstä, jonka nämä miehet keskenään muodostivat.

Ensimmäisestä kirjasta asti on tietenkin selvää, että AIDS (joka kuitenkin on ensimmäisessä teoksessa vielä lähinnä etäinen uhka) lopulta saapuu ja vie miehiä mennessään. Muistan Gardellin kertoneen jossain haastattelussa, että hänen ystävänsä (vai hän itse?) säilytti tummaa pukua työpaikalla, koska hautajaisia oli tuolloin niin usein.

Ensimmäisen kirjan hahmot ovat edelleen toisessa teoksessa, Sairaus, läsnä ja nyt AIDS on todellakin saapunut Ruotsiin. Lehtien otsikot lietsovat pelkoa tiedottaessaan taudin leviävän hyttysten välityksellä. Papit kommentoivat sairauden olevan hyvä asia, mikäli sillä saadaan homot pois haureuden tieltä.

Jonas Gardell on itse ollut näiden tapahtumien keskellä ja voimakas omakohtainen kokemus välittyy sentimentaalisesta tekstistä. Välillä tuntuu siltä, että Gardell jopa aliarvioi lukijansa toistoilla ja massiivisilla tunnelatauksilla, että lukija varmasti ymmärtää kuinka suuresta tragediasta tässä on nyt kyse. Fiktiivisenä teoksena en olisi jaksanut tätä lukea, mutta näin tositarinan muodossa sopii kyllä ja lukijana annan Gardellille anteeksi tämän sentimentaalisuuden.

Vaikka voimakkaat tunnelataukset välittyvät lukijalle turhankin vahvasti on kirjassa tekstillisesti paljon hyvääkin. Ensinnäkin vaikka Gardell on itse nähnyt tämän kaiken teokset eivät ole minä-muotoisia, eikä niissä ole henkilöä nimeltä Jonas. Gardell liikkuu sujuvasti ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen tarinaa kertoessaan. Kirjoissa on myös kerrottu monista tapahtumista, joissa Gardell tai kukaan hänen ystävänsä ei ole voinut olla läsnä, mutta hän on luonut siltoja tapahtumien ja ihmisten välille. Menivätkö keskustelut oikeasti juuri niin kuin hän ne kuvittelee? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Ei yksittäisillä keskusteluilla vaan historian kokonaiskuvalla.

Tiivistämällä koko tarinan olisi varmasti saanut myös yhdeksi kirjaksi, mutta kahden teoksen perusteella tarinan kertomisessa on ollut oleellista luoda draaman kaarta myös jakamalla tarina osiin. Siinä missä ensimmäinenkin teos on koskettava, niin tässä toisessa osassa tunnelma selvästi tiivistyy ja lukijan sydäntä pistetään vielä enemmän ruttuun. Kolmas osa lienee melkoisen raskas lukukokemus.

Vaikka tarina paikoitellen kirjoituksen puolesta tökkisikin Jonas Gardell tekee upean työn kunnioittaessaan kuolleita ystäviään tämän teossarjan myötä. En itke koskaan kirjoja lukiessa ja tätäkin luin lähinnä työmatkoilla, eli julkisessa tilassa, mutta voi olla, että kolmannen teoksen kanssa käperryn turvallisesti sohvalle.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kuten olen jo muutamaan otteeseen täällä maininnutkin, niin en juurikaan osta kirjoja itselleni, mutta kuitenkin vastaanotan niitä mielelläni lahjaksi. On mielenkiintoista huomata, mitä kirjoja muut valitsevat minulle luettavaksi. Olen kuitenkin sikäli inhottava kirjalahjottava, että saattaa helposti vierähtää parikin joulua, ennen kuin tartun lahjakirjaan. Tämä yksinkertaisesti johtuu siitä syystä, että kannan kaiken aikaa kirjastosta luettavaa kotiin selkä vääränä ja oman hyllyn kirjoilla nyt ei vaan ole kiire mihinkään. Ne odottavat oikeaa hetkeä.

Mutta sen oikean hetken tullen on ihanaa, kun omasta hyllystä löytyy luettavaa ja yleensä huomaa säästelleensä jotain teosta juuri oikeaan hetkeen. Kiitos siis äidille muutaman vuoden takaisesta joululahjasta, sen aika oli NYT.

Luen aina työmatkoillani, varsinkin aamuisin, mutta tässä muutama viikko takaperin olin niin kertakaikkisen väsynyt, että sillä hetkellä kesken ollut kirja J-P Koskisen Ystäväni Rasputin tuntui aivan liian raskaalta aamulukemiselta väsyneelle mielelle. Sen sijaan novellikokoelma oli juuri se, mitä tarvitsin ja onneksi apu löytyi omasta kirjahyllystä! Tätä siis tarkoitan sillä, että kirjaan tarttumisessa saattaa todella kestää, mutta yleensä sitten kun sen lopulta lukee on juuri oikea hetki- keksin illalla laukkua pakatessani, että ratkaisu kaikkeen on novellit ja onneksi ei sillä hetkellä tarvinnut tuskailla sen kanssa, että kirjasto on jo kiinni.

Työmatkaluettavaksi valikoitui siis Miina Supisen Apatosauruksen maa (2010). Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, jotka sisältävät yhteensä 21 novellia. Lyhyimmät ovat muutaman sivun mittaisia ja pisimmät taas parisen kymmentä sivua, ehkä vielä omiin lukuihin jaettuna.

Kuten novellikokoelmissa yleensä, niin myös tämä teos sisälsi tekstejä, joista piti enemmän ja joita piti pohdiskella hetken aikaa ennen seuraavaan siirtymistä, mutta toisaalta myöskin tekstejä, jotka vain lukaisi läpi ja siirtyi seuraavaan. Yksikään novelleista ei ollut mielestäni huono, mutta jotkut nousivat toisten yläpuolelle. 

Teksteissä käsitellään hyvin erilaisia aiheita ja teemoja ja vaihdetaan sujuvasti näkökulmaa sukupuolta ja ikää vaihdelleen. Suosikkinovellieni joukosta löytyy esimerkiksi vahtimestari, joka päivästä toiseen vahtii nykytaideteosta (tässä novellissa oli muuten mielestäni ehkä koko teoksen hienoin lause: "Vahtimestari ajatteli terasseja, joilta mies saattoi löytää naisen.", ei mikään maailmoja muuttava kommentti, mutta joskus jokin yksittäinen lause vain kolahtaa!) ja isä joka tuskastuu kun tytär ei osaa arvostaa kauniita lelujaan (joilla isä ehkä jopa itse leikkisi mielellään).

Supisen novellit tarjoavat mielestäni mukavaa ajatusten ja arjen pyörittelyä uudelle tasolle ja novellien vahvuus on se, että voidaan hetkeksi keskittyä yhden palikan uudelleen kääntämiseen, mutta kokonaisia maailmoja ei tarvitse luoda uuden kirjan verran.

Apatosauruksen maan jälkeen oikeastaan jälleen ihmettelin, että miksi novellikokoelmiin tulee tartuttua niin harvoin. Etenkin tällaiselle työmatkalukijalle novellit sopivat paremmin kuin hyvin!

Suosituksia hyvistä novellikokelmista otetaan siis ilolla vastaan!!

Omissa kirjoissa on myös se kiva puoli, että löytää kauniita kansia paperien alta

Ostin myös pitkästä aikaa omaan kirjahyllyyni täytettä. Helsingissä oli jälleen Sarjakuvafestivaalit ja nyt kun kerrankin on työssäkäyvä ja palkkaa saava ihminen niin päätin ostaa pari suosikkia oman pienen sarjakuvakokoelmani jatkoksi. Cyril Pedrosan Kolmen varjon lukemisesta onkin itse asiassa vierähtänyt niin pitkä tovi, että jokin syysilta (tai väsyneenä aamuna) taidankin tarttua siihen... Tosin saattaa taas parit joulut vierähtää ennen sitä.