keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Sateenkaaren alla - kertomuksia perheistä

Suuri valtakunnallinen keskustelu seksuaalivähemmistöistä tuntuu alkaneen vuonna 2010 Ajankohtaisen kakkosen homoillan myötä. Tuon piikin jälkeen keskustelu aiheen ympäriltä ei ole juurikaan osoittanut laantumisen merkkejä, päinvastoin. Tahdon 2013 -kampanjan myötä tasa-arvoinen avioliittolaki on tulossa voimaan Suomessakin vuonna 2017, tätä tosin Aito avioliitto ry yrittää kovasti jarrutella.

Aito avioliitto on ottanut aloitteensa pääargumentiksi lapset. Heidän mukaansa juuri lapsen asema on vaarassa heikentyä tasa-arvoisen avioliittolain myötä. Mitä tämä siis tarkoittaa? Tasa-arvoinen avioliittolaki antaa toki samaa sukupuolta oleville pareille oikeuden hakea adoptiolasta, mutta sateenkaariperheitä tässä maassa on jo nyt ja arvion mukaan sateenkaariperheiden lapsia Suomessa on noin 10 000. Kuinka tässä tilanteessa ollaan siis jo nyt vaikka se adoptio-oikeus on vasta tulossa? Kuinka sateenkaariperheet syntyvät?

Maria Rintamäen, Hanna-Leena Aution, Karoliina Riihiluoman ja Liisa Suvanteen toimittama Sateenkaaren alla - kertomuksia perheistä on kokoelma kirjoituksia, joissa ihmiset kertovat omasta sateenkaariperheestään.

Vuodesta 2007 alkaen itselliset naiset ja naisparit ovat olleet oikeutettuja hedelmöityshoitoihin luovutetuilla sukusoluilla ja näitä klinikkatarinoita kirjassa olikin ehkä eniten- sekä itsenäisesti että kumppanin kanssa hankittuja lapsia. Heteroparien tavoin samaa sukupuolta olevilla pareilla ei ole kuitenkaan oikeutta Kela-korvaukseen hedelmöityshoitojen osalta, joten kirjassa tutustaan myös tapauksiin, joissa lapsi on hankittu kotikonstein jonkun luovuttajan kanssa.

Sateenkaaren alla esittelee myös perheitä, joissa lapset ovat syntyneet heterosuhteessa, mutta eron jälkeen toisen vanhemman myötä perhe onkin laajentunut sateenkaariperheeksi. 

Erityisesti minua kosketti Ramin tarina (joka oli yksi niitä harvoja, joka esiintyi kirjassa omalla nimellään). Rami tiesi jo 15-vuotiaana jollain tasolla olevansa homo, mutta koska hän koki niin suurta tarvetta perheen perustamiseen ajatus omasta seksuaalisuudesta painui taka-alalle. Parikymppisenä Rami hankki kaksi lasta naisen kanssa, mutta suhde päätyi lopulta eroon. Tämän jälkeen Rami löysi elämänkumppanikseen miehen, jonka kanssa hän on edelleen yhdessä. Entisen puolison perhe laajeni vielä yhdellä lapsella, mutta koska lapsen biologista isää ei isyys kiinnostanut Rami otti myös kolmannen lapsen omakseen. Ramin puoliso on hyväksynyt kaikki Ramin lapset- myös tämän kolmannen, joka ei biologisesti ole Ramin oma. Näitäkin tarinoita on, joten herää kysymys: miksi Rami ei saisi mennä nykyisen puolisonsa kanssa naimisiin?

Kirja kertoo paitsi erilaisista keinoista perustaa perhe myös siitä millaisia tuntemuksia se herättää. Osassa kirjan kertomuksia kerrotaan erilaisista peloista, jotka koskevat pääasiassa mahdollisia ennakkoluuloja; kuinka hoitohenkilökunta suhtautuu sateenkaarevaan perheeseen, miten päiväkodissa suhtaudutaan tai joutuuko lapsi ennakkoluulojen kohteeksi?

Tähän mennessä samaa sukupuolta olevilla pareilla on ollut oikeus rekisteröidä parisuhteensa. Lasten kohdalla tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että toiselle vanhemmalle pitää hakea erikseen juridinen vanhemmuus käräjäoikeudelta. Tämä on mahdollista vasta lapsen syntymän jälkeen ja siinä voi mennä viikkoja. Tarinoissa toistuu huoli siitä, että mitä jos noiden viikkojen aikana biologiselle vanhemmalle olisi käynyt jotain. Eräässä tarinassa on purskahdettu itkuun kun lapsi on merkitty papereihin syntyneeksi "avioliiton ulkopuolella", vaikka vanhemmat olivat olleet yhdessä jo vuosia (ja rekisteröineet parisuhteensa) ennen lapsen syntymää.

Sateenkaaren alla on kaiken kaikkiaan toimiva paketti tietoa, konkreettisia asioita ja ennen kaikkea ihmisten ääntä. Kun yhteiskunnallisella tasolla keskustellaan mikä on lapselle parasta ja millaisessa perheessä heidän tulisi kasvaa, tulee argumentoidessa huomioida se tosiasia, että näitä sateenkaariperheitä ja heidän lapsiansa on täällä jo. 

Näinä ajankohtaisina aikona tätä kirjaa voi suositella jokaiselle.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Marika Kiviharju: Alaston totuus

Alaston totuus - tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä on tämän kevään aikana julkaistu kirja, joka on syntynyt valokuvaaja Marika Kiviharjun ideasta. Kiviharju kohtaa työssään paljon julkisuuden henkilöitä ja on huomannut, että lähes poikkeuksetta mielikuva jostakin henkilöstä on muuttunut kohtaamisen jälkeen. Median luoma kuva ei olekaan vastannut todellisuutta ja otsikoissa pyörivä henkilö voikin olla ihminen jolla on jalat maassa ja realistinen asenne elämään. Tästä lähtökohdasta syntyi Alaston totuus.


Kirjan kannessa on Helena Lindgren

Mustavalkoiset dramaattisessa valossa otetut kuvat ihmiskehosta ovat toki aina jo itsessään kiinnostavia. Ihmiset kiinnostavat ihmistä. Kirjassa on parisenkymmentä eri henkilöä, miehiä ja naisia eri julkisuuden ammateista. 

Alkupuheessaan Kiviharju kertoo, että kuvattavat suhtautuivat alastomuuteen hyvin vaihdellen. Toiset olivat tottuneempia alastomuuteen ja asettautumaan kuvattaviksi, toisille se oli hämmentävämpi kokemus. Jokainen kuvattava on saanut olla juuri niin alasti, kuin itse on halunnut. Kiviharju kertoo, että kuvissa kaikki epäoleellinen on riisuttu pois, jolloin kuoren alta voi paljastua jotain odottamatonta, jolloin henkilö nähdään uudessa valossa.

Teuvo Hakkarainen otti paidan pois, mutta piti housut yllään.

Minulle sillä ei ole erityistä arvoa, onko ihmisillä ollut kuvissa housut jalassaan vai ei. Alkutekstin ja pienen kuvien selailun jälkeen olin kuitenkin yllättyneen pettynyt kirjan sisällöstä. Henkilöt kertovat pääsääntöisesti työstään, ehkä jotain myös perheestään, parisuhteestaan. Alkupuheen ja kuvien perusteella odotin sisältöä liittyen omaan kehonkuvaan, alastomuuteen ja muuhun sellaiseen.


Danita Westphal

Kirjan kuvat ovat hienoja (paljon hienompia kuin kömpelöt pokkariotokseni niistä), eikä sisällössäkään ole varsinaisesti mitään vikaa (toim. Ilkka Pernu), mutta keskenään ne eivät mielestäni toimi.

Vaikka siis hyväksyn sen, että esimerkiksi Teuvo Hakkarainen ja Remu Aaltonen pitivät housut jalassa ja ottivat vain paidan pois (joka miehen kohdalla on mielestäni vähän boring, jos kyseessä on alastonkuvaus), niin kiinnostavaa olisi ollut nimenomaan kuulla miksi. Siinä missä esimerkiksi yllä oleva Danita Westphal poseeraa pylly paljaana.

Alastomuus tai oman alastomuuden määritteleminen tuntui tarpeettomalta ja päälle liimatulta, kun ihmiset puhuivat pääsääntöisesti muusta kuin omasta kehostaan. Miksi puhua työstään tai perheestään alasti? MIKSI? Osa toki sivusi suhdetta omaan kehoonsa, osa ei, joten tämä on varmaan ollut aika pitkälti haastateltavasta kiinni. Onko keskustelu omaan kehoon kääntynyt luontevasti. 

Toisaalta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä on nähty jo vuosien ajan Sielu ja ruumis -sarja, jossa juuri tämä idea on otettu käyttöön. Alastomat julkisuuden henkilöt kertovat omasta kehostaan. Ja se toimii. 

Tiina Jylhä ja Tape Valkonen poseerasivat yhdessä

Kun palaa alkupuheeseen voi kuitenkin poimia Kiviharjun johtoajatuksen, joka oli mennä pintaa syvemmälle. Välittää lukijalle sitä kokemusta, jonka hän on itse julkisuuden henkilöitä kohdatessaan kokenut. Julkkis olikin ihminen, jolla on jalat maassa. Aivan tavallinen tyyppi. Mutta siltikään en näe sisällön ja kuvien luovan mielekästä paria tässä teoksessa.

Kirja on kaunis ja kiinnostava kuvallisesti. Oikeastaan pelkkänä kuvakirjana tämä olisi varmaankin ollut kiinnostavampi.

Jörn Donner: Lukeminen kannattaa aina

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Hugh Howey: Siilo

Ensimmäinen todellinen kosketukseni dystopioihin tapahtui talvella 2010, jolloin luin teoksen, joka on yhä suosikkikirjani: José Saramagon Kertomus sokeudesta. Tarina iski kuin moukari ja jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Pian tämän lukukokemuksen jälkeen katsoin Cormac McCartyn Tie -teoksesta tehdyn elokuvan, jonka jälkeen luin tietenkin kirjan ja olin aivan myyty. Nämä kaksi teosta pitivät huolen siitä, että lyhyessä ajassa olin todellinen dystopioiden fani ja hyvien sellaisten etsiminen onkin jatkunut sittemmin.

Hugh Howeyn Siilo kertoo maailmasta, jossa ihmiset elävät maan alla, siilossa. Lähes 150 kerroksinen siilo on järjestäynyt kerroksiin ja tasoihin ja ihmiset elävät pääasiassa oman kerroksensa lähettyvillä. Viljelmät tuottavat siilon asukkaille ruokaa ja syntyvyyttä säännöstellään. Lait pitävät järjestystä yllä, pahin mahdollinen rangaistus on puhdistustuomio, jolloin henkilö passitetaan siilosta ulos putsaamaan ulkomaailmaa näyttävät sensorit. Lopulta ulkoilmassa vallitsevat myrkkykaasut tekevät kuitenkin tehtävänsä ja puhdistaja kuolee. Siilon olemassa oloa tai merkitystä ei ole lupa kyseenalaistaa. Kun yksi puhdistustuomio ei menekään kuten pitäisi siilon salaisuudet vähitellen selviävät.

Siilo kuvaa suljettua yhteiskuntaa, jossa tieto on valtaa ja uhka. Toisinajattelijat ovat vaarassa ja viranomaisten yksi tärkeimpiä tehtäviä onkin pitää huolta siitä, ettei kukaan ajattele omin aivoin. Miniyhteiskunta onkin yksi dystopioiden malli ja Siilon tosimaailman esimerkki voisi olla esimerkiksi Pohjois-Korea. 



Skenario oli mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen ja tarina on taitavasti kerrottu, joskin pieni elokuvamaisuus hieman häiritsi. En tiedä onko Siilosta tulossa elokuvaa, mutta erityisesti (jenkki)elokuvamaailmasta tuttu hahmogalleria ja henkilöiden väliset suhteet loivat mielestäni elokuvallisen tunnelman. Siilo on teoksena myös hyvin toiminnallinen ja tarjosi enemmänkin konkreettista eloonjäämiskamppailua, ei niinkään kysymyksiä ihmisen ja ihmisyyden perimmäisestä luonteesta (joka mielesäni usein on dystopioiden suola). Tarina oli mielestäni myös hieman yksioikoinen- kun salaisuuksien verhot vähitellen hahmottuvat en itse lopulta kokenut suuriakaan yllätyksiä. En tosin tiedä oliko lukijaa tarkoituskaan yllättää, mutta maailman kokonaisuus oli mielestäni arvattavissa. 

Voin olla kyllä myös jäävi arvostelemaan dystopioita, sillä Kertomus sokeudesta ja Tie aiheuttivat aikoinaan sellaisen silmien avautumisen, että niistä on vaikea pistää paremmaksi. Lukukokemukset vertauvat aina kuitenkin jo koettuihin lukukokemuksiin ja tämä automaattisesti vertautuu mielessäni noihin. Alkuun pelkäsin Siilon aiheuttavan samanlaisen pettymyksen kuin Metro 2033 aikoinaan, mutta tämä pelko osoittautui onneksi turhaksi.

Siilo on kelpo kirja. Helppolukuinen, toiminnallinen, paikoitellen hyvinkin jännittävä. Se ei räjäyttänyt tajuntaani, muttei koskaan myöskään harmittanut tarttua tähän. Parhaimmillaan meinasi yöunet jäädä lyhyiksi, kun lukemista ei malttanut lopettaa.