Nura Farahin Aavikon tyttäret sai luonnollisesti paljon huomiota ilmestyessään, sillä Farah on itse kotoisin Somaliasta ja hän on muuttanut Suomeen 13-vuotiaana. Aavikon tyttäret on siis ensimmäinen somalin suomeksi kirjoittama teos.
Aavikon tyttäriin Farah on ottanut aineksia äitinsä ja isoäitinsä kertomuksista, mutta kyseessä on täysin fiktiivinen romaani. Kaupunkilaistyttönä kasvanut Farah on sijoittanut tarinansa päähenkilön Khadijan aavikolle paimentolaisklaaniin ja kirjan aikana seurataan Khadijan kasvu pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi.
Khadija kasvaa äitinsä ja veljensä kanssa ja kun Khadijan veli yllättäen kuolee, pieni tyttö tekee kaikkensa pysyääkseen rakkaan äitinsä Hooyo Fatiman suosiossa, joka pitää kohtaloaan kirottuna ja kaipaa kuollutta poikaansa. Khadija on nokkela ja hiukan kovapäinen lapsi, kuin aavikon pieni Ronja Ryövärintytär, joka kuitenkin haluaa olla äidilleen (ja Allahille) mieliksi.
Khadija joutuu kamelivarkaiden armoille ja päätyy toiseen leiriin ja naimisiin vanhemman miehen kanssa, joka ottaa Khadijan toiseksi vaimokseen. Vanhan miehen ja nuoren tytön avioliitto ja ennen kaikkea Khadijan asema miehen toisena vaimona onkin kirjan mielenkiintoisin teema. Esiin nousee vahvasti myös Khadijan ja ensimmäisen vaimon Luulin välinen suhde.
Juonen kuljetuksen puolesta Aavikon tyttäret on varsin yksiulotteinen ja kirjan ansiot ja kiinnekohdat ovat kiinni enemmänkin yksityiskohdissa. Farah avaa (suomalais)lukijalle luku luvulta uusia teemoja, joiden kautta hän hahmottaa somalikulttuuria ja ennen kaikkea millaisia muutoksia nuori tyttö kokee kasvaessaan naiseksi kulttuurissa, jossa poikalapsi koetaan arvokkaammaksi.
Oikeastaan yksinkertaisen juonensa puolesta Aavikon tyttäret sopisi mielestäni melkein paremmin nuorten kirjaksi (vähättelemättä kuitenkaan nuorten lukutaitoa). Lyhyet luvut, selkeä tarinan kuljetus ja ennen kaikkea toisen kulttuurin avaaminen ja hahmottaminen, ristiriitojen osoittaminen ja monenlaiset esimerkit toimisivat myös hyvänä kulttuurisena kasvatusoppaana. Erityisen tärkeänä pidin sitä, että kirja nostaa esiin myös nuorten tyttöjen silpomisperinteen.
Yksinkertaisesta juonesta huolimatta Aavikon tyttäret on taitavasti kirjoitettu- joskin tekstiä toki arvio siitä näkökulmasta, että teosta ei ole kirjoitettu omalla äidinkielellä. Tällaisissa "erikoisemmissa" julkaisuissa merkittäviksi nousevat myös ulkokirjalliset syyt- jos lukijoiden mielenkiinto on herätetty tarinan sijaan sillä, että kirjan on kirjoittanut somali suomeksi, niin toisaalta ehkäpä moni sellainen lukija, joka ei muuten olisi paimentolaiseen somaliyhteisöön tutustunut oppi jotain uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti