Peter Franzén julkaisi esikoisteoksensa Tumman veden päällä vuonna 2010. Tarina kääntyi kirjailijan käsissä myös (esikoisohjaus) elokuvaksi, joka sai ensi-iltansa vuonna 2013. Franzén on siis ohjannut elokuvan ja näyttelee myös yhden pienen (joskin merkittävän) roolin elokuvassa.
Omaelämäkerrallisen tarinan päähenkilö on kouluiän kynnyksellä olevan Pete (Olavi Angervo). Perheen äiti (Matleena Kuusniemi) yrittää pitää kulisseja yllä ja perheen koossa, vaikka isä (Samuli Edelmann) on humalassa liian usein ja viinapäissään myös väkivaltainen. Eletään 1970-luvun pohjoisen pikkupitäjässä ja apua on vaikeaa hakea, kun kotona riehuva isä on myös poliisi.
Perhe karkaa tarvittaessa mummolaan vaikka keskellä yötä pakoon väkivaltaista isää ja seuraavana päivänä katuva "perheen pää" pyytelee anteeksi pienten lahjojen kera. Peten Kelju K. Kojootti
-hahmokokoelma kasvaa jokaisen ryyppyillan jälkeen.
Siitä on jo muutamia vuosia kun olen kirjan lukenut, mutta luonnollisesti arvioin elokuvaa suhteessa alkuperäisteokseen. Elokuva tavoittaa mielestäni hyvin tunteen siitä, miten hajanainen voi olla ongelmaperheen lapsen todellisuus. Muistot ja ahdistavat tunteet nousevat ajoittain pintaan ja pelottavan tilanteen tullen omat korvat sulkeutuvat ja omat sydämenlyönnit täyttävät pään. Todellisuus on epäselvää ja hajanaista, mutta luottamus lähimpään aikuiseen säilyy kaikesta huolimatta. Lapsi haluaa aina olla omien vanhempiensa puolella.
Elokuvan ja kirjan kerrontakeinot ja mahdollisuudet ovat tietenkin aina erilaiset. Kirja mielestäni tavoitti lapsen mielen erityisen hyvin ja tarjosi oivaltavia yksityiskohtia- miltä asiat tuntuvat ja tuoksuvat. Peten pelonsekainen suhde isän anteeksipyyntöinä toimiviin Kelju K. Kojootteihin on kirjassa hyvin vahva teema, jota elokuva ei mielestäni samalla tapaa tavoittanut. Samoin kotona oleva tuohikontti, johon koskeminen on ehdottomasti kielletty jää Kelju K. Kojoottien lailla etäiseksi teemaksi.
Kuitenkin Peten ja isän välinen suhde on elokuvassa kuvattu onnistuneesti. Vaikka olen melko vahvasti Samuli Edelmann -rajoittunut, niin tässä elokuvassa hän tekee erinomaisesti roolin häilyvänä aikuisena, joka on vuoroin rakastava ja turvallinen, vuoroin äärimmäisen pelottava, arvaamaton ja väkivaltainen. Myös perheen äidin roolia esittävä Matleena Kuusniemi vie pisteet kotiin- pohjoisen murre on erityisen hyvin hallussa. Lisäksi Ismo Kallio mummolan turvallisena pappana on erinomainen. Aivan ihana!
Kaiken kaikkiaan Tumman veden päällä on mielestäni vahvempi luku- kuin katselukokemus. Toki perheväkivalta- ja alkoholismitarinoita kirjallisuuskin on pullollaan, mutta teosta lukiessa on niin lähellä päähenkilöä, että tarinan kokemus on kokonaisvaltaisempi. Tumman veden päällä ei ole elokuvanakaan huono, mutta katsojana tuntui silti siltä, että tällaisia 70-luvun Suomeen sijoittuvia viinan huuruisia elokuvia, joissa nyrkit heiluvat olen nähnyt niin paljon.
Leffaseuranani oli henkilö, joka ei ollut kirjaa lukenut ja hän piti kyllä elokuvasta. Itse jälleen harmittelin kaikkien niiden katsojien puolesta, jotka kokevant ohuehkon elokuvan vahvan kirjan sijaan.
Perhe karkaa tarvittaessa mummolaan vaikka keskellä yötä pakoon väkivaltaista isää ja seuraavana päivänä katuva "perheen pää" pyytelee anteeksi pienten lahjojen kera. Peten Kelju K. Kojootti
-hahmokokoelma kasvaa jokaisen ryyppyillan jälkeen.
Siitä on jo muutamia vuosia kun olen kirjan lukenut, mutta luonnollisesti arvioin elokuvaa suhteessa alkuperäisteokseen. Elokuva tavoittaa mielestäni hyvin tunteen siitä, miten hajanainen voi olla ongelmaperheen lapsen todellisuus. Muistot ja ahdistavat tunteet nousevat ajoittain pintaan ja pelottavan tilanteen tullen omat korvat sulkeutuvat ja omat sydämenlyönnit täyttävät pään. Todellisuus on epäselvää ja hajanaista, mutta luottamus lähimpään aikuiseen säilyy kaikesta huolimatta. Lapsi haluaa aina olla omien vanhempiensa puolella.
Elokuvan ja kirjan kerrontakeinot ja mahdollisuudet ovat tietenkin aina erilaiset. Kirja mielestäni tavoitti lapsen mielen erityisen hyvin ja tarjosi oivaltavia yksityiskohtia- miltä asiat tuntuvat ja tuoksuvat. Peten pelonsekainen suhde isän anteeksipyyntöinä toimiviin Kelju K. Kojootteihin on kirjassa hyvin vahva teema, jota elokuva ei mielestäni samalla tapaa tavoittanut. Samoin kotona oleva tuohikontti, johon koskeminen on ehdottomasti kielletty jää Kelju K. Kojoottien lailla etäiseksi teemaksi.
Kuitenkin Peten ja isän välinen suhde on elokuvassa kuvattu onnistuneesti. Vaikka olen melko vahvasti Samuli Edelmann -rajoittunut, niin tässä elokuvassa hän tekee erinomaisesti roolin häilyvänä aikuisena, joka on vuoroin rakastava ja turvallinen, vuoroin äärimmäisen pelottava, arvaamaton ja väkivaltainen. Myös perheen äidin roolia esittävä Matleena Kuusniemi vie pisteet kotiin- pohjoisen murre on erityisen hyvin hallussa. Lisäksi Ismo Kallio mummolan turvallisena pappana on erinomainen. Aivan ihana!
Kaiken kaikkiaan Tumman veden päällä on mielestäni vahvempi luku- kuin katselukokemus. Toki perheväkivalta- ja alkoholismitarinoita kirjallisuuskin on pullollaan, mutta teosta lukiessa on niin lähellä päähenkilöä, että tarinan kokemus on kokonaisvaltaisempi. Tumman veden päällä ei ole elokuvanakaan huono, mutta katsojana tuntui silti siltä, että tällaisia 70-luvun Suomeen sijoittuvia viinan huuruisia elokuvia, joissa nyrkit heiluvat olen nähnyt niin paljon.
Leffaseuranani oli henkilö, joka ei ollut kirjaa lukenut ja hän piti kyllä elokuvasta. Itse jälleen harmittelin kaikkien niiden katsojien puolesta, jotka kokevant ohuehkon elokuvan vahvan kirjan sijaan.
