Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farahin Aavikon tyttäret sai luonnollisesti paljon huomiota ilmestyessään, sillä Farah on itse kotoisin Somaliasta ja hän on muuttanut Suomeen 13-vuotiaana. Aavikon tyttäret on siis ensimmäinen somalin suomeksi kirjoittama teos.

Aavikon tyttäriin Farah on ottanut aineksia äitinsä ja isoäitinsä kertomuksista, mutta kyseessä on täysin fiktiivinen romaani. Kaupunkilaistyttönä kasvanut Farah on sijoittanut tarinansa päähenkilön Khadijan aavikolle paimentolaisklaaniin ja kirjan aikana seurataan Khadijan kasvu pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi.

Khadija kasvaa äitinsä ja veljensä kanssa ja kun Khadijan veli yllättäen kuolee, pieni tyttö tekee kaikkensa pysyääkseen rakkaan äitinsä Hooyo Fatiman suosiossa, joka pitää kohtaloaan kirottuna ja kaipaa kuollutta poikaansa. Khadija on nokkela ja hiukan kovapäinen lapsi, kuin aavikon pieni Ronja Ryövärintytär, joka kuitenkin haluaa olla äidilleen (ja Allahille) mieliksi.

Khadija joutuu kamelivarkaiden armoille ja päätyy toiseen leiriin ja naimisiin vanhemman miehen kanssa, joka ottaa Khadijan toiseksi vaimokseen. Vanhan miehen ja nuoren tytön avioliitto ja ennen kaikkea Khadijan asema miehen toisena vaimona onkin kirjan mielenkiintoisin teema. Esiin nousee vahvasti myös Khadijan ja ensimmäisen vaimon Luulin välinen suhde.

Juonen kuljetuksen puolesta Aavikon tyttäret on varsin yksiulotteinen ja kirjan ansiot ja kiinnekohdat ovat kiinni enemmänkin yksityiskohdissa. Farah avaa (suomalais)lukijalle luku luvulta uusia teemoja, joiden kautta hän hahmottaa somalikulttuuria ja ennen kaikkea millaisia muutoksia nuori tyttö kokee kasvaessaan naiseksi kulttuurissa, jossa poikalapsi koetaan arvokkaammaksi.

Oikeastaan yksinkertaisen juonensa puolesta Aavikon tyttäret sopisi mielestäni melkein paremmin nuorten kirjaksi (vähättelemättä kuitenkaan nuorten lukutaitoa). Lyhyet luvut, selkeä tarinan kuljetus ja ennen kaikkea toisen kulttuurin avaaminen ja hahmottaminen, ristiriitojen osoittaminen ja monenlaiset esimerkit toimisivat myös hyvänä kulttuurisena kasvatusoppaana. Erityisen tärkeänä pidin sitä, että kirja nostaa esiin myös nuorten tyttöjen silpomisperinteen.

Yksinkertaisesta juonesta huolimatta Aavikon tyttäret on taitavasti kirjoitettu- joskin tekstiä toki arvio siitä näkökulmasta, että teosta ei ole kirjoitettu omalla äidinkielellä. Tällaisissa "erikoisemmissa" julkaisuissa merkittäviksi nousevat myös ulkokirjalliset syyt- jos lukijoiden mielenkiinto on herätetty tarinan sijaan sillä, että kirjan on kirjoittanut somali suomeksi, niin toisaalta ehkäpä moni sellainen lukija, joka ei muuten olisi paimentolaiseen somaliyhteisöön tutustunut oppi jotain uutta.

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko

Kauko Röyhkän toimittama Ville Haapasalosta kertova kirja oli taas yksi niistä kirjastolainoista, jota sai odotella niin pitkään, että kirjan saapumishetkellä olin ehkä menettänyt jo suurimman mielenkiintoni teoksen suhteen. Näin siis tuppaa käymään, kun joku asia on kaikkien huulilla- eli tässä tapauksessa kirjakauppojen hyllyillä ja helmetissä parin sadan lainaajan päässä. Siinä tohinassa sitten itselleenkin varailee ties mitä, mutta sitten kuukauden, kahden tai kolmen odottelun jälkeen mieli pöriseekin jo muiden kirjojen perässä.

Mutta vähätekstinen ja runsaasti kuvitettu Haapasalo oli juuri sellainen kirja, joka kulkee helposti romaanin rinnalla. Luettua siis tämäkin tuli, onneksi!

Vasta viime vuosina meille suomalaisille tutuksi tullut Haapasalo on ollut elokuvatähti Venäjällä jo pitkään. Nuori mies lähti aikoinaan opiskelemaan Neuvostoliittoon teatterikouluun, vaikkei puhunut sanaakaan venäjää. Huolimatta koulun ankarasta kurista, kurjista asumuksista, useammasta pahoinpitelystä ja ryöstöstä Haapasalo pysyi sitkeästi Venäjällä ja on nyt sekä kansan että virkamiesten suosiossa.

Venäjä vieressämme on jossain määrin suuri ja mystinen ja kun kurkataan Ville silmin ajassa taaksepäin Neuvostoliittoon tai siihen millainen Venäjä tänä päivänä on tarjolla on ihmetystä ja yllätystä. "Et kuitenkaan usko" onkin erittäin kuvaava nimi juuri tälle teokselle.

Haapasalon elämäntarina on mielenkiintoinen ja yksityiskohdat ja muistot huikeita. Itse olin esimerkiksi aidon hämmästynyt siitä, kuinka sekä Neuvostoliitossa että myöhemmin Venäjällä on panostettu tämän ihmisen seuraamiseen. Siis vakoiluun. Haapasalon kokemusmaailmasta ja tarinoista nousee esiin sellaisia juonenkäänteitä, että niiden kuvittelisi olevan väritetyistä amerikkalaisista elokuvista.

Siksi onkin harmi, että koko Suomen maasta tätä kirjaa on valittu toimittamaan Kauko Röyhkä. Vähättelemättä Röyhkän musiikillisia tai kaunokirjallisia ansioita hän on mielestäni ollut aivan väärä kaveri tämän teoksen toimittamiseen. Kirjan alun, puolivälin ja lopun Venäjäfiilistelyt ja kirjaan ja sen tekemiseen ja työstämiseen liittyvät ajatukset Röyhkän näkökulmasta ovat äärimmäisen epämielenkiintoisia ja turhia, mukasyvällisiä ja erittäin maalailevia. Pyrkimys vetää huomiota myös toimittajan- tai tässä tapauksessa ehkä vain haastattelijan, suuntaan on mielestäni perustelematonta.

Lisäksi Röyhkä paljastaa taustatoimituksen puuttumisen ja journalistisen osaamattomuutensa useaan otteeseen. Omat hihani paloivat täysin, kun sivulla 160 Röyhkä kysyy Haapasalon ikää. Ikää! Asia, jonka pitäisi olla toimittajalle aivan selvää tai jos se ei ole, niin ei sitä ainakaan tuoda esiin 213 sivuisen teoksen sivulla 160. 

Vähintään yhtä huonoa toimittamisen tasoa edustaa esimerkiksi sivun 146 kysymys: "Käki on sun leffoista ainoa, jonka olen nähnyt. Kerro siitä." Ensinnäkään ketään ei ehkä kiinnosta, kuinka monta Haapasalon elokuvaa Röyhkä on nähnyt- ei varsinkaan, jos hän on nähnyt niistä jotakuinkin sen ainoan, joka Suomessa tunnetaan. Ja hei, kerro siitä. Mikä kysymyksen asettelu! Tai sen puute.
Ja aivan niin, eihän se Kauko Röyhkä ole mikään toimittaja, mutta kyllä itseäni nyt lukijana, joka on kiinnostunut Ville Haapasalosta todella hiersi uskomattoman huono, siis olematon, toimittamisen taso ja aivan perustelematon toimittajan esiintuominen. Kirjaahan ei itseasiassa ole varsinaisesti toimitettu, vaan aina on Röyhkän kysymys ja Haapasalon vastaus. Myös Röyhkän vaimo Olga oli mukana ja kirjaan on upotettu myös muutamia hänen aivan tyhjänpäiväisiä kommenttejaan:

VILLE: Nyt, kun mä olen tehnyt näitä Venäjä 30 päivässä -ohjelmia, niin niiden hienoin anti on ollut se, että nyt voi joku mummo tulla yhtäkkiä sanomaan lähikaupassa, että me katottiin mun miehen kanssa sun ohjelma ja päätettiin eka kertaa lähteä käymään Pietarissa. Se on parasta palautetta, mitä mä voin saada noista ohjelmista.

KAUKO: Totta kai se on hieno, valtava miljoonakaupunki aivan Suomen naapurissa, junalla kolme ja puoli tuntia... Tyhmää, jos tätä etua ei käytetä hyväksi.

OLGA: Mua kiinnostaa tämä ilmansuunta enenmmän kuin Ranska...

VILLE: Tai Ruotsi.

Anteeksi nyt vain, mutta jos olin pitkästynyt jo Röyhkän kommentin kohdalla, niin minua ei voisi vähempää kiinnostaa mikä ilmansuunta hänen vaimoaan sattuu kiinnostamaan.

Kirja on Röyhkästä huolimatta kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea upeasti kuvitettu. Kirjan aukeamat ovat melko suuria ja teos on täynnä vaikuttavia koko sivun tai aukeaman kokoisia valokuvia. Isot plussat siis kuvaaja Juha Metson suuntaan, joka teki tästä lukukokemuksesta rutkasti miellyttävämmän.

Kirjan lopussa paljastuu, että tässä teoksessa oli tarkoitus keskittyä Villen 1990-luvun kokemuksiin ja mikäli teos menestyy, niin tulee toinen paketti Ville Haapasalosta Venäjällä 2000-luvulla. Hienoa tietää, että tarinoita on luvassa lisää, joskaan en varsinaisesti luota siihen, että toimittamisen taso tästä nousisi.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

En erityisemmin harrasta ns. "hömpän" lukemista. Tiedättehän, sen hyvin hyvin kepeän mukahumoristisen epä-älyllisen kirjallisuuden lajin. En kylläkään voi sanoa lukeneeni montaa tämän tyylilajin teosta, mutta jo lukiossa huomasin, että Bridget Jones oli minusta vain tylsä ja typerä, eikä oikeastaan erityisen viihdyttävää lukemista. En vain saa hömpän huumorista kiinni. Tunnistan toki kaikki ne kohdat, joissa minun tulisi nauraa ja ymmärrän, että koko kirjallisuuden laji on sellainen, että minun tulisi kääntää aivoni nolla-asentoon ja nauraa helposti typerille jutuille. Ei onnistu.

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin tartuin tästäkin huolimatta. Olin kuullut kirjasta kehuja ja kun sain pokkarin itselleni, niin mikäpäs siinä sitten, luettavaksi vaan. Helppolukuisesta tekstistä huolimatta kirjan lukemisessa kuitenkin vierähti tovi, sillä yksinkertaisuutensa vuoksi tämä teos päätyi hyvin pian yöpöytä- ja bussilukemiseksi ja aina kun ajatus kulki, niin jokin toinen kirja ajoi kyllä tämän ohi.

Kirjassa menee useampi juonihaara, joista päällimmäiseksi nousee kuitenkin Joséphinen suhde hänen sisareensa Irikseen. Joséphine on ahkera ja viisas nainen, mutta kovin ujo ja kömpelö ja hänen epävarmuuttaan lisää vielä tuore avioero. Iris sen sijaan on kaikin puolin upea, muttei varsinaisesti mikään järjen jättiläinen ja upeasta olemuksestaan, täydellisestä kodistaan ja perheestään huolimatta hän alkaa kaivata elämäänsä jotain enemmän. Sisältöä, huomiota, onnistumista. Ja siinä hänen sisarensa saa luvan auttaa häntä.

Tämän lisäksi kirjassa seurataan Joséphinen ex-miehen Antoinen uutta elämää krokotiilien kasvattajana, heidän tyttärensä Hortensen aikuistumista, sekä Joséphinen ja Iriksen äidin aviomiehen syrjähyppyä.

700 sivuun toki mahtuu paljon ja tämä kirja on sikäli oivallisesti kirjoitettu, että aina kun olet valmis jättämään koko teoksen kesken, niin hypätäänkin taas eri juonenhaaraan ja oikeastaan haluatkin tietää, että mitäs näille ihmisille tapahtuu. Siltikin kirja on mielestäni kielellisesti varsin epäoivaltavaa ja tarinan puolesta ennemminkin rönsyilevää kuin runsasta. Siskosten välinen suhde nousee pääteemaksi, mutta moni muu kirjassa pyörivä juoni ja tarina jää ohueksi ja lopulta melko turhaksi elementiksi kokonaisuuden kannalta. Jälkeenpäin mietin useammankin jutun kohdalla, että mihin sitä loppujen lopuksi tarvittiin. Tuntuu lähinnä siltä, että Pancol on halunnut tunkea yhteen kirjaan viiden kirjan ideat, eikä ole osannut luopua mistään. Kill your darlings, Pancol!

Lisäksi itseäni ärsyttivät erityisesti kirjan lapsihahmot. Hortensen lisäksi Joséphinella ja Antoinella on pienempi tytär Zoé, jonka käyttäytyminen on välillä niin epäuskottavaa, etten usko kirjailijan juurikaan olleen tekemisissä lasten kanssa.

Mutta onhan hömpällä tehtävänsä. Se on eräs niistä kirjallisuuden lajeista, joka saa ihmiset lukemaan. Ja aina on parempi lukea hömppää, kuin olla lukematta laisinkaan.

Sain lahjaksi myös Pancolin seuraavan teoksen (lieneekö jatko-osa tälle) Kilpikonnien hidas valssi, mutta kun aikaa on aina liian vähän ja kirjoja aivan liikaa luettavaksi, niin tuohon seuraavaan kirjaan en tartu ainakaan tämän vuoden puolella.

Mutta yksi suuri plussa! Kansikuva oli tässä mielestäni UPEA!