Vuodenvaihteen jälkeen luin hesarin sivuilta uutisen, jossa kerrottiin sarjaraiskaajan saaneen haluamansa oikeuden eutanasiaan. Myöhemmin julkaistiin uutinen, jossa lääkäreiden päätös olikin toinen.
Ensimmäinen uutinen herätti minussa joukon kysymyksiä. Tuomittu itse kokee olevansa yhteiskunnalle vaarallinen ja on kieltäytynyt hakemasta ehdonalaista. Hän pitää omaa elämäänsä sietämättömänä ja haluaisi lopettaa sen. Olisiko jotenkin oikeudenmukaista, kunniallista tai inhimillistä antaa tällaiselle ihmiselle armokuolema? Hengestään toki voi päästä muutenkin, mutta millainen merkitys juuri tällä myönnytyksellä olisi ollut? Hyvä vai huono?
Sopivasti ollessani näiden kysymysten äärellä työmatkojen junakirjaksi valikoitui jo pitkään lukulistalla ollut Ferdinand von Schirachin Rikoksia. Haluaisin väittää, etten pääsääntöisesti ajattele maailmasta kovin mustavalkoisesti, mutta tätä kirjaa ei tarvinnut lukea kuin 20 sivua ja maailmassani oli jo paljon enemmän harmaansävyjä.
Ferdinand von Schirach on saksalainen asianajaja ja Rikoksia -teokseen on koottu todellisia oikeuskäsittelyitä, joissa hän on ollut mukana. Teos sisältää kaiken kaikkiaan 11 kertomusta, joissa kerrotaan mitä on tapahtunut ja millä tiedoilla asia on oikeudessa ratkaistu. Schirach valottaa myös hieman oikeudenkäyntiin ja rikostutkintaan liittyviä käytäntöjä, jolloin lukijan on helppo seurata miten lopulliset ratkaisut oikeudessa ovat syntyneet. Lukijaa muistutetaan muutamaan otteeseen myös siitä, että oikeudessa päätöksiä ei voida tehdä oletusten tai muiden "mututuntumien" perusteella. Vain faktat ratkaisevat.
Osa kertomuksista on niin uskomattomia, että on vaikea uskoa niiden olevan totta. Kertojana Schirach tekee erinomaista työtä. Faktojen lisäksi tunnelmaa luodaan sopivasti kuvailemalla vaikkapa ilman lämpöä tai kahvikupin väriä- seikkoja, joilla ei ole merkitystä, mutta jotka tekstillisesti tekevät tästä kirjan, eikä pelkästään juttujen sarjan. Vaikka keskiössä ovat rikoksentekijät, jotka yhteiskuntamme pääsääntöisesti tuomitsee, niin Schirach valoittaa henkilöiden taustoja niin hyvin, että loppujen lopuksi tuntuu siltä, että kuka tahansa meistä voisi syyllistyä tekoon, joka yhteiskunnassamme katsotaan rikokseksi. Siltikään teos ei noudata mitään dogmaa tai oppia tai pyri alleviivaamaan asioita. Lukija saa itse punnita toteutuiko oikeus.
Rikoksia kulki kahden viikon ajan mukanani työmatkoilla. Nappivalinta sikäli, että yhden tarinan lukemiseen meni 1-2 junamatkaa (17min) ja näin kirja tuli luettua rauhallisesti, osissa. Vaikka osa tarinoista oli todella kauheita ja kuvaukset niin yksityiskohtaisia, että tuntui irvokkaalta lukea niistä julkisessa tilassa, niin samalla kuitenkin aamuisin junasta poistuessani mieli oli niin täynnä ajatuksia ja pohdintaa, että seuraavana aamuna teki melkein mieli jopa kiirehtiä junaan, että pääsen taas lukemaan tätä. Muuten tällaisen 210 sivuisen pokkarin olisi helposti ahmaissut jonakin lauantaina yhdeltä istumalta. Hidas tahti sopi kuitenkin mielestäni tälle. Tarina kerrallaan, pala palalta.
Vahva suositus!
