torstai 23. tammikuuta 2014

Sirke Happonen: Muumiopas

Luokkahuoneen ensimmäisestä postauksesta saikin jo hieman vihiä siitä, että minä pidän Muumeista. Sarjakuvaklassikot odottavat vielä lukuvuoroaan, mutta luin juuri loppuun Sirke Happosen Muumioppaan (2012). Kirjassa on niin mainio esipuhe, että lainaankin siitä heti pätkän tähän: "Tässä maassa ei voi viettää montaakaan hetkeä ennen kuin törmää muumeihin. Ne keikkuvat vastaan lasten repuissa ja aikuisten avaimenperissä, pipoissa, paidoissa ja elokuvissa. Kaikki meistä tietävät muumihahmot, mutta kuinka moni ne todella tuntee - alkuperäisissä tarinoissa, itsessään tai tuttavissaan?"



Muumiopas selventääkin hyvin kattavasti mistä muumihahmoissa on kyse. Yli 200-sivuiseen teokseen on listattu muumihahmot A:sta Ö:hön ja mukana ovat sekä kirjoista että sarjakuvista enemmän tai vähemmän tutut kulkijat. Muumiperheen, Pikku Myyn, Nuuskamuikkusen ja muiden tuttujen lisäksi tutustutaan esimerkiksi pasifisteihin, markiisi Mongagaan ja kukkahevosiin. Kirjan kuvituksissa nähdään pätkiä sarjakuvista, kirjojen kuvituksia ja niitä varten tehtyjä luonnoksia, sekä pieniä otteita Tove Janssonin muista töistä.

Happonen on tehnyt kirjaa varten valtavan työn ja tuntee selvästi muumimaailman kuin omat taskunsa. Hahmojen joukossa on paljon sellaisia tapauksia, joiden olemassa oloa ei muista- tai joista ei edes tiedä. Lisäksi Happonen joidenkin hahmojen kohdalla selventää taustoja hieman enemmmän, alla muutama esimerkki:

Muumimammasta:
"Muumimamman esikuva on Tove Janssonin oma äiti, pilapiirtäjä ja kuvittaja Signe Hammarsten Jansson (1882-1970), jonka taiteilijanimi oli Ham. Vain harvoilla muumihahmoilla on näin selkeä esikuva. Esimerkiksi Mymmeliä, Vilijonkkaa ja Muumipeikkoa Tove Jansson kuvailee monisanaisesti työmuistiinpanoissaan, mutta Muumimamman kohdalle hän on yksiselitteisesti kirjoittanut "Muumimamma = Ham"."

Möröstä (ruots. Mårran):
"Suomenkielisille lukijoille voi olla yllätys, että Mörkö on ruotsiksi hon, eli naispuolinen. Fantasiahahmoa, eritoten hirviötä, saattaa suomeksi ajatella ilman yksiselitteistä sukupuolta, mikä oikeastaan sopii muumimaailman avaraan ihmiskuvaan. Mårra on ollut myös Tove Janssonin ja teatteriohjaaja Vivica Bandlerin nimitys homoseksuaalisuuteen kohdistuvalle vihamielisyydelle. Siksi Janssonille oli tärkeää, että pienet ja heiveröiset hahmot, kuten Tiuhti, Viuhti ja Nyyti, ainakin tarinoissa päihittävät Mörön."

Edellä mainitut esimerkit olivat ehkä ennen kaikkea juuri sitä, mitä tältä kirjalta odotin. Muumiopas on hienosti koottu ja erittäin kattava, mutta hyvästä taustatyöstään huolimatta se ei ole kovinkaan analyyttinen, vaan pyrkii pääpiirteittäin selventämään, että kuka on kuka ja millaisia ominaispiirteitä hahmoissa on. Esimerkiksi edellä mainittu Mårra-esimerkki tuo mielestäni lukijalle Mörköön aivan uudenlaista syvyyttä ja mikäli tällaisia faktoja ei ollut tarpeeksi saatavilla olisiko Happosen tiedoilla kuitenkin ollut pohjaa analyyttisemmälle pohdinnalle? Kirja tuntuu tässä suhteessa jäävän puolitiehen. Toisaalta mikäli teos palvelee sitä lukijakuntaa, joille muumit tarkoittavat animaatiota ja Arabian mukeja, niin teos varmasti yllättää ja ilahduttaa. 
Tosin mainittakoon, että itsekin pidän noista mukeista (joskaan en hulluuteen asti, ne ovat vain astioita hyvänen aika sentään...) ja onhan tuo lastenohjelmakin vallan mainio, mutta näin aikuisemmalla iällä olen nauttinut muumeista myös kirjojen ja erityisesti sarjakuvien kautta, joten hahmojen syvempi ymmärrys olisi palvellut uteliasta mieltäni vallan oivallisesti.

Aukeamanäkymää

Esimerkkiä Tove Janssonin muista töistä

Analyyttisyyden kaipuu jäi vaivaamaan itseäni myös sikäli, että kun näin kattava teos on julkaistu vasta vuosi sitten, niin seuraavaa vastaavanlaista teosta saadaan varmaankin odottaa jokunen vuosi.

Kirja oli kuitenkin kuvallisesti valtavan herkullinen ja muumisarjakuvien ihailijana ilahduin tietenkin sarjakuvaotteiden määrästä. Vaikka puutteita olikin, niin teos on varmasti oivallinen lahja sellaiseen kotiin, jossa muumeilla on tilaa muutenkin. Kirjaa voi tutkia ja ihastella, sen voi jättää kesken ja siihen voi palata myöhemmin.

Mainittakoon vielä lopuksi, mikäli jotakuta nyt tämä oma lukuhaasteeni kiinnostaa, että en laske Muumiopasta noiden 35 kirjan tavoitteeseen, joka minulla tänä vuonna on. Olihan tuossa toki paljon sivuja luettavana, mutta melkoinen määrä kuvia myös. Luen myös varsin usein kahta teosta samaan aikaan- yhtä "varsinaista kirjaa" ja sitten jotain tällaista vähän kevyempää ja vähätekstisempää.

Ja lopuksi vielä yksi ihana knoppitieto:
"Muumianimaatioissa ja -tuotteissa Nipsu esitetään usein ruskeana, mutta sitä väriä ei alkuperäisteosten harvoissa värikuvissa ole. Niissä Nipsu on joko täysin valkoinen tai hennosti vihertävä, liittyen hänen taipumukseensa voida pahoin tilanteessa kuin tilanteessa."

torstai 16. tammikuuta 2014

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

Historiantutkija Ville Kivimäen Murtuneet mielet (2013) sai ilmestyttyään melkoisesti mediahuomiota ja yleisön mielenkiintoa arvatenkin lisäsi myös Tieto-Finlandian voitto. 
Suomen sotahistoria lienee eräs kansaamme toistuvasti kiinnostava aihepiiri jo itsessään ja Kivimäen näkökulma, eli sotilaiden mielenterveys ja sodan aikana ilmenneet mielenterveysongelmat ovat olleet vielä kääntämätön kivi tässä tarinassa. On surullista, että tämän aiheen tutkimista saatiin odottaa näin monta vuotta, mutta voi toki myös olla, että tässä tarvittiin tarpeeksi hajurakoa menneisiin sotavuosiin. Kivimäki kertoi esimerkiksi Ylen haastattelussa, etteivät hänen sodassa olleet isovanhempansa puhuneet sotakokemuksista juurikaan omille lapsilleen, vaan sitten seuraavalle sukupolvelle, eli hänelle ja hänen serkuilleen. 

Sota nähtiin miesten velvollisuutena ja "tärähtäminen" ja tätä kautta oman velvollisuutensa täyttämättä jättäminen voitiin kokea hyvin häpeällisenä.


Murtuneet mielet vangitsee lukijansa jo esipuheessa, jossa Kivimäki kertoo joukkosidontapaikan lääkärinä toimineen Urpo Viinikan kohtalosta. Viinikka löydettiin heinäkuussa 1944 harhailemassa metsästä ja hänet tutkineen psykiatrin mukaan hän oli kuin "kuusta pudonnut, järkyttynyt, katse tuijottava, pelokas". Viinikka tuomittiin kuolemaan sotapelkuruudesta ja hänet teloitettiin 25.8.1944, vain yhdeksän päivää ennen aselepoa.

Viinikan saama kuolemantuomio on ollut ehdottoman poikkeuksellinen myös vallinneissa sotaolosuhteissa, mutta alun esimerkki osoittaa heti sen, että mielenterveysongelma nähtiin pääsääntöisesti heikkoutena, jopa niskurointina.

"Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin. Toisen maailmansodan suomalaispsykiatrit - kuten lähes kaikkien muidenkin armeijoiden lääkärit tuolloin - katsoivat asiaa juuri päinvastaisesta suunnasta: heille sota oli pääsääntöisesti luonnollinen ilmiö, ja vaikka sotilaan tehtävät olivat raskaita, ne kuuluivat silti väistämättömästi nuoren miehen kansalaisvelvollisuuksiin."
(Murtuneet mielet, s. 287)

Suhtautuminen sotilaiden psyykkisiin ongelmiin kuitenkin vaihteli. Eniten ymmärrystä löytyi yleensä omasta rintamayhteisöstä, niistä miehistä, jotka olivat kokeneet saman. Mitä kauemmas "tärähtänyt" sotilas etulinjasta vietiin, sitä huonommin hänen mielensä murtumista ymmärrettiin. Parempaa tukea ja ymmärrystä löytyi siis usein omasta joukkueesta, kuin esimerkiksi lääkäreiltä. Ajan psyykkisenä "hoitona" toimi usein lepo ja rauhoittavat lääkkeet, joiden jälkeen pyrittiin keksimään mihin tehtävään sotilas voitaisiin palauttaa.

Kivimäki ei kuitenkin muistuttaa lukijaa siitä, miten vähän tuolloin Suomessa psyykkisistä ongelmista tiedettiin ja että psyykkisiin ongelmiin suhtauduttiin tuolloin pääsääntöisesti lääketieteellisesti. Kirjan yksi kokonainen kappale on omistettu sotapsykiatrialle ja sen taustoittamiselle.

Lienee sanomattakin selvää, että Kivimäki on tehnyt kirjaa varten valtavan taustatyön, mutta itseäni erityisesti ilahdutti, että lähteeksi ja tutkimusaineeksi oli otettu tilastojen ja potilaskertomusten yms. faktatiedon lisäksi esimerkiksi runoja.

"Viestin jos saat rintamalta
kuulet poikas kaatuneen
Ällös itke, mieles malta
tapaammehan uudelleen"
(Katkelma sotilaan runosta äidilleen, Murtuneet mielet, s. 202)

Vaikka etukäteen odotin kirjan olevan varsin onnistunut, olin jopa yllättynyt siitä, että kuinka se tempaisi minutkin mukaansa. Myönnettäköön, että Suomen sodat ovat aina olleet minulle varsin kaukainen aihe ja tunnen tältä osin maamme historiaa hälyttävän huonosti. Etäisen suhteeni vuoksi oletin siis tämän kirjan olevan itselleni, jos ei nyt tylsä, niin ainakin hieman raskaslukuinen.
Kivimäki kuitenkin onnistuu kertomaan asiat mielenkiintoisesti ja ennen kaikkea tarpeeksi selkeästi. Sopivasti kerraten ja aina uutta lisäten. Näin myös minunlaiseni lukija, jolle Suomen sodat ovat etäisiä lukuja historian kirjoissa, pystyi saamaan tekstistä kiinni ja todella ahmimaan teoksen. 

tiistai 14. tammikuuta 2014

Prologi

Rakastan (hyviä) kirjoja. Sarjakuvia, tietokirjoja, erilaisia ohjekirjoja (paitsi keittokirjojen kanssa olen varsin huono), lastenkirjoja, lorukirjoja ja tietenkin romaaneja.

Haastoin itseni goodreadsissa lukemaan tämän vuoden aikana 35 kirjaa. Edellä mainitusta rimpsusta tuohon eivät yletä esimerkiksi sarjakuvat ja lastenkirjat, vaan 35 kirjan on tarkoitus sisältää kaunokirjallisia teoksia ja jonkin verran tietokirjallisuutta, ehkä myös elämäkertoja.

Haaste toimi osittain myös innoituksena tämän blogin avaamiseen. Luokkahuoneessa on tarkoitus jakaa omia lukukokemuksia laajemmin- myös niiden kirjojen osalta siis, joita en laske osaksi goodreadsin haastetta. Aion tosin olla sikäli myös armollinen itselleni, että mikäli jostakin kirjasta en tänne jaksa kirjoittaa jätän sen kirjoittamatta. Esimerkiksi haasteen ensimmäinen kirja on itseasiassa jo luettu (Jeffrey Eugenides: Middlesex, 2002) ja palautettu kirjastoon, joten siitä ei ole (ainakaan toistaiseksi) kirjoistusta tulossa.

Blogin nimi tulee siitä, että asustan itse vanhan koulun vanhassa luokkahuoneessa. Parasta täällä on puulämmitys.

Ostan harvoin kirjoja itselleni, mutta sarjakuvia, taidekirjoja yms. haalin kyllä varsin mielelläni. Tänään posti toi kaksi kappaletta Muumi Sarjakuvaklassikoita. Ehkä palaamme niihin myöhemmin.