maanantai 25. tammikuuta 2016

Nadja Sumanen: Rambo

En ole lukenut nuortenkirjoja vuosiin. Sen jälkeen kun teini-iässä vähitellen siirtyi nuorille suunnatusta kirjallisuudesta aikuisten kirjojen pariin, ei tuntunut tarpeelliselta mennä "taaksepäin". En ole myöskään seurannut kovinkaan aktiivisesti millaisia teoksia nuorille julkaistaan ja koska Twilightit, Tähtiin kirjoitettu virhe tai jokin suuri teini-ikäinen tunneoksennus eivät ole kiinnostaneet, olen ohittanut tämän kategorian kokonaan.
Seurasin vuoden 2015 Finlandia-palkinnon jakotilaisuutta netin välityksellä ja kun oli aika palkita Finlandia Junior -palkinnon saaja, eräässä puheessa mainittiin, että nuorille kirjoitetaan laadukkaita kirjoja, jotka luokitellaan nuortenkirjoiksi siksi, että päähenkilöt ovat nuoria tai aihepiiri käsittelee nuorten elämää. En ollut ajatellut nuortenkirjallisuuden olevan huonolaatuista, mutten myöskään sen olevan enää (tai juuri nyt) minua varten. Tästä kommentista innostuneena varasin tuoreen voittajan Nadja Sumasen Rambon kirjastosta heti.

Rambo on 14-vuotias poika, joka ei ole syntynyt tähän maailmaan hartaasti toivottuna ja odotettuna lapsena. Perheeseen kuuluu äiti ja äidin vaihtelevat poikaystävät, joista osa jää välillä hetkeksi asumaan ja sitten ne häipyvät.

Kesäloma alkaa, Rambon äiti seurustelee "Rotan" kanssa. Rotta muistuttaa jyrsijää, nukkuu päivät ja puuhastelee yöt. Rambo ei tiedä mitä Rotta puuhaa, mutta kellarikomeroon on ilmestynyt pahvilaatikollinen autostereoita. Loman ensimmäiset päivät kuluvat naapurin Kristianin kanssa, joka ei tahdo tehdä muuta kuin pelata k-18 pelejä. Viikon kuluttua Rambo on kyllästynyt istumaan kesää sisällä ahdistavan pelin ääressä, mutta kesäloma saakin uuden käänteen. Äiti, Rotta ja Rambo pakkautuvat äidin kaverilta Sirpalta lainattuun auton rähjään ja suunnaksi otetaan kesämökki, jonka omistajiksi paljastuvat Rotan vanhemmat Erkki ja Annikki. Ilman erillistä suunnitelmaa Erkistä ja Annikista tulee kesän ajaksi Rambolle turvalliset aikuiset, jotka vaatettavat ja syöttävät pojan. Rambo kuvaillaan kirjan alussa impulsiiviseksi ongelmanuoreksi, mutta kirja paljastaa pian Rambon olevan muutakin. Ja sitten mökille saapuu Liina..

Sumasen teos on ajankohtainen ja tarkkanäköinen. Rambo on selvästi syrjäytymisvaarassa oleva nuori- pieni konkreettinen yksityiskohta tästä on älypuhelimen puuttuminen. Tavallisella kännykällä ei nuorten piireissä pärjää, kun viestintä toimii muuten kuin tekstareilla. Rambo ei pidä edes puhelinta mukanaan, koska häntä ei kuitenkaan kukaan kaipaa. Nuhjuinen koti ja likaiset kynnenaluset ovat arkipäivää, kesälomapäivän lounaaksi kelpaa viili, kun äiti ei jaksa ruokaa laittaa.

Sumasen teos on määritelmistä vapaa. Rambolle ja hänen äidilleen on varmasti määriteltävissä jotkin diagnoosit- ehkä ne ovat olleet kirjoittajan mielessä jo valmiiksi, mutta Rambon maailmassa sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on turvallisella kasvuympäristöllä, puhtailla vaatteilla ja ravitsevalla ruualla. Sitä pystyvät tarjoamaan Erkki ja Annikki, myös ilman diagnooseja.

Rambo oli kaikin puolin ilahduttava lukukokemus. Vahva suositus myös aikuisille lukijoille!



Junior Finlandia -ehdokkaana oli myös Elina Lappalaisen Nakki lautasella -kirja, josta kirjoitin viime syksynä.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 3: Kuolema

Kun muutama vuosi sitten kuulin suomeksi ilmestyvästä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjasta mielenkiintoni heräsi heti. Jonas Gardellin kirjoittama kolmiosainen sarja siitä, kuinka AIDS saapui Ruotsiin ja vaikutti homoyhteisöön niin sisäisesti kuin ulkoisestikin kuulosti mielenkiintoiselta ja Gardellin haastatteluista tuli ilmi teoksissakin näkyvä vahva omakohtainen kokemus. Ensimmäinen osa (Rakkaus) meinasi kuitenkin tuottaa pienoisen pettymyksen. Liiallisella sentimentaalisuudella kuorrutettu teksti tuntui kömpelöltä ja kummalliselta. Muistan kuitenkin yhä, kuinka kirjassa nuori mies huomaa seksikumppanissaan ensimmäisiä kaposin sarkooman jälkiä kummankaan vielä tietämättä, mitä ne ovat ja mistä ne kertovat. Sielu painoi samantien noin sata kiloa enemmän. Sarjan toisessa osassa Sairaus AIDS on jo lääketieteellisesti tunnistettu ja yleisessä tiedossa ja samaan aikaan ilmapiiri seksuaalivähemmistöjä kohtaan kiristyy ja lehtien lööpeissäkin puhutaan "homorutosta".

Kirjan nimen mukaisesti kuolema on vahvasti läsnä sarjan päätösosassa ja tässä vaiheessa viimeistään lukija hyväksyy Gardellin sentimentaalisen tekstin. Kolmannen osan kohdalla hahmot ovat jo niin tuttuja ja heidän puolellaan on niin vahvasti, että tunteellinen lisäpotku ei enää haittaa. Kirjan päähenkilöt ja tapahtumat ovat totta ja kirja kirjalta Gardellin kaipaus ystäviään kohtaan käy niin vahvaksi, että se vaikuttaa lukijaankin.

Kuolemassa kerrotaan, kuinka AIDSin uhreista tehtiin heteroita heidän hautajaisissaan. Avoimesti homoseksuaalitkin julistettiin syöpään kuolleiksi, eikä hautajaisissa aina ollut läsnä vainajan kumppani tai ystäviä, jotka olisivat voineet paljastaa totuuden. Vaikka usein juuri ne kumppanit ja ystävät olivat niitä, jotka jaksoivat ja uskalsivat olla sairasvuoteen vieressä päivästä toiseen aina loppuun asti. 

Koko trilogian aikana Gardell on onnistunut luomaan pienellä konkreettisilla yksityiskohdilla laajan kokonaiskuvan siitä ilmapiiristä, joka Ruotsissa on tuolloin vallinnut. Kuolemassa kerrotaan esimerkiksi siitä, että vaikka oli tiedossa kuinka tauti leviää, niin silti AIDSin uhrit sinetöintiin kuolemansa jälkeen mustiin säkkeihin kuin vaarallinen jäte ja näissä mustissa sinetöidyissä säkeissä heidät myös haudattiin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjasarjan merkittävin ansio on mielestäni se, että Gardell on kirjoittanut kuolleille ystävilleen (ehkä myös kaikille muille tuolloin AIDSiin kuolleille) uuden lopun. Gardell kertoo yksityiskohtaisesti ja raadollisesti sairauden fyysisistä kivuista ja oireista, yleisilmapiirin kireydestä ja toivottomuudesta ja siitä valtavasta surusta joka on asettui hetkeksi pysyväksi pilveksi kaiken kaiken ylle. Samalla Gardell kertoo ystävistään niin, että he jotka kuolivat leimattuina "syöpäpotilaina" saavat nyt sellaisen lopun, että lukijan tekee mieli kuiskata, ettei enää ole mitään hätää. 

perjantai 11. joulukuuta 2015

Antti Holma: Järjestäjä

Paljon tulee vastaan niitä kirjoja, joita on kovasti kehuttu ja sen myötä saattaa olla jonkinlaisia ennakko-oletuksia ja -odotuksia. Antti Holman Järjestäjän kohdalla omat ennakko-oletukset liittyivät kuitenkin tiivisti mielikuvaan Antti Holmasta. Kuka oikeastaan on tämä kreikkalaista jumalaa muistuttava ilmestys, joka on onnistunut muutamassa vuodessa hankkimaan itselleen oman tv-shown, kirjoittamaan kirjan ja runokirjan ja on fiksu ja upea vaikka kakkavitsit lentävätkin?

Suomessa kulttuuriset moniosaajat ovat helposti niitä, jotka joutuvat aavistusta suuremman suurennuslasin alle. Että eihän se näyttelijä nyt voi olla kirjailijakin. Ja koska Antti Holma vaikuttaa taivaalliselta ilmestykseltä, olen itsekin (tietenkin) suhtautunut ennakkoluuloisesti kaikkeen mitä hän on tehnyt. Että ei kai se nyt voi kaikessa olla hyvä? No se runokirja nauratti puoleen väliin asti, sitten vitsi mielestäni vanheni, mutta olihan se ihan hauska. Antti Holman Showhun ihastuin lopulta täysin Sanden ja Suvi-Tuulin myötä- niissähän hän heittää sopivasti läppää itsestään ja ilmeisesti se on tie kateellisen suomalaisen sydämeen? No joo, mutta hauska oli, harmittaa ettei jatkoa taida tulla. Ei siis showlle, eikä Sandelle ja Suvi-Tuulille.

Koska kirjailija oli tosiaan niin "tuttu" oli Järjestäjässä Holman ääni oli mielessäni vahvasti läsnä. Järjestäjän päähenkilö on kirjastossa työskentelevä Tarmo, joka rakastuu teatteriesityksessä yhteen lavalla olleista näyttelijöistä ja tämän jälkeen hän pestautuu kyseiseen teatteriin järjestäjäksi. Juoni on lyhykäisyydessään tämä. Kantava teema on Tarmon oman miehisyyden etsiminen. Tarmo on mies, jota naiset rakastavat- kirjaston naiset, mutta myös naapurin tädit, opettajat, kaupan kassat, tutut ja tuntemattomat. Tarmosta haetaan kuuntelijaa seksielämän ongelmiin tai kuuntelemaan pahaa toisista naisista. Miesten kanssa Tarmo ei sen sijaan osaa olla, eikä hän omasta mielestään ole oikein mies itsekään: "Seppo nousi penkiltä ja kohensi hieman muniaan. Hän oli sellainen mies, joka minä kuunaan en voisi olla. En edes halunnut olla Seppo, mutta jostain oli aloitettava."




Pääjuonta mielenkiintoisempaa Järjestäjässä mielestäni olikin Tarmon miehuuden etsintä ja siihen liittyvät pienet havainnot ja oivallukset. Naiseus ja äitimyytti ovat toistuvia ihmettelyn aiheita (tai ehkä vain naisena törmään niihin helpommin), mutta miehuutta pohtivia hahmoja tuntuu osuvan vastaan harvemmin. Toki luen paljon miesten kirjoittamia kirjoja ja sellaisia kirjoja, joissa päähenkilö on mies, mutta Järjestäjässä pohditaan hyvin vahvasti kuinka ollaan mies ja kuinka miesten väliset sosiaaliset suhteet toimivat. Epäsopivat tunnistetaan joukosta ja Tarmo saakin teatterissa äkkiä itselleen lempinimeksi Tarja, jolla selvästi asetetaan hänelle oma paikkansa suhteessa teatterin muihin miehiin.

"Minä halusin olla millainen tahansa mies, mutta eniten sellainen kuin Daniel, voimakas, itsenäinen, hyväntahtoinen mies. Mutta minä olin inhottava, kostonhimoinen, naismainen korppitkotka, vaanin tilaisuutta päästä rankaisemaan ja haistelemaan ja runkkailemaan."

Järjestäjä ei ole (ehkä?) perinteinen "kuinka minusta tuli minä" esikoinen, mutta yhtymäkohtia Holman omaan elämään on ainakin jonkin verran. Holma on antanut itsestään varsin erakkomaisen kuvan haastatteluissa ja sitä myös kirjan Tarmo on. Samoin Antti Holma on kertonut siitä, kuinka joitakin vuosia sitten jätti alkoholin juomisen kokonaan ja alkoi käymään salilla- myös Tarmo etsii sisäistä miestään raudan keskellä. Antin tavoin myös Tarmo on muuttanut nuorena poikana maalta kaupunkiin. Vielä pisteenä iin päällä on tietenkin tarinan sijoittuminen teatterimaailmaan ja Tarmon homoseksuaalisuus.

Antti Holma on muutenut sanonut eräässä haastattelussa, että hän on Suomen epäonnistunein mies, sillä hän on vasuri, sivari ja hinttari. Miehisyyden syvintä olemusta pohdittiin myös Antti Holman Shown sketsissä.

Kaiken kaikkiaan kirja on helppolukuinen, sopivan koukuttava ja sujuvasti kirjoitettu. Vaikka kirjassa on paljon hauskuutta ja huumoria, on siinä kuitenkin jotain raskasta ja jopa hieman traagista. Syksyn osalta lukemiseni on muutenkin ollut hiukan laiskanpuoleista, joten tämä oli juuri sellainen kevyempi välipala jota tarvitsin. Kepeydestä ja helppoudesta huolimatta jäi kuitenkin mukavasti myös pohdittavaa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

John Williams: Stoner

On kirjoja, joista kuulee niin paljon hyvää, että niiden lukeminen lopulta hieman jännittää. Tällä kertaa tämä jännitystä aiheuttanut teos oli John Williamsin Stoner (joka kävi minulla kotona jo kesän kynnyksellä, mutta jälleen liian vähäinen lukuaika johti siihen, että palautin kirjan kirjastoon ja jonottelin sen uudelleen itselleni), jonka kannessakin on varsin mahtipontinen lainaus The New Yorkerista; "Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut." 

Stoner on kirjoitettu jo vuonna 1965, mutta teos on noussut kunnolla esiin vasta nyt. Kirjan kirjoittanut John Williams (1922-1994) oli itse kirjallisuudentutkija ja -opettaja, kuten myös kirjan päähenkilö Stoner, mutta kirjan alussa kirjailija kertoo kirjan olevan sepitettä, joten omaelämäkerrallisesta teoksesta ei ole kyse.

Kirjan päähenkilö on William Stoner, joka syntyy 1891 pienelle kurjalle maatilalle vanhempiensa ainoaksi lapseksi. Nuori mies lähetetään 19-vuotiaana opiskelemaan agronomiksi, jotta tilan tulevaisuuden mahdollisuudet paranisivat. Stoner kuitenkin löytää elämänsä kielen ja kirjallisuuden, eikä lopulta palaa enää maalaistaloon, vaan jää opiskelemaan ensin englanninkielen ja kirjallisuuden opintoja ja lopulta vielä opettajaksi yliopistolle. Kirjan alussa on saatteena juoni kokonaisuudessaan (en oikein ymmärtänyt miksi), joka kannattaa skipata, mikäli haluaa lukea tarinan itse. 

Williamsin teos on koruton ja elämän kokoinen kuvaus elämästä. Päähenkilön jopa hieman lohduton elämä toi mieleeni paikoitellen Charles Dickensin David Copperfieldin (jota en tosin jaksanut lukea kokonaan), mutta Dickensiin verrattuna kerronta on sujuvampaa ja tarina etenee nopeammin. Aivan heti en rakastunut tähän ja vaikka kirjaa lukikin ihan mielellään eteenpäin en oikein ymmärtänyt, että mistä kaikki se kuhina  oikein johtuu. Hiukan puolivälin jälkeen jotain kuitenkin nitkahti paikoilleen. Stonerissa on erikoista kaihoa ja kauneutta ja arkisuuden tarkkanäköisyyttä. Kerronta vie taitavasti lukijansa 1900-luvun alkuun ja kuljettaa vuosi vuodelta muuttuvassa maailmassa läpi maailmansotien. Kirjan lopussa paljon asioita ja teemoja on jätetty auki, eikä koko elämän kattavia selityksiä pyritäkään löytämään.

Stoner pohtii elämäntarkoitusta ja -mielekkyyttä osin hiljaisesti rivien välistä tuomatta sitä suoraan lukijan kasvoille. Elämä rullaa eteenpäin omalla painollaan ja Stoner hiljaisesti tyytyy osaansa. Hiljainen jurotus sopii varsinkin suomalaisen lukijan mielenmaisemaan.



Vaikka varsinkin alussa sain kirjasta hieman David Copperfield -fiiliksiä Stoner tuntuu myös hyvin ajattomalta ja kesken kaiken huomasin jopa hämmästyväni sitä, että tämä on tosiaan kirjoitettu jo 1960-luvulla. Erityisen juonivetoinen Stoner ei kuitenkaan ole ja vaikka moni tästä on paljon pitänyt, niin luulen että vähemmän lukevalle, vetävää tarinaa etsivälle kirja tuottaa pettymyksen.

Minusta tämä oli haikea ja kaunis ja tuo kansikuva on yksi upeimpia ikinä.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Rauli Virtanen: Reissukirja - matkalla kaikissa maailman maissa

Toimittaja Rauli Virtanen halusi vastata yhdellä teoksella seuraaviin kysymyksiin: Oletko käynyt kaikissa maailman maissa? Mitkä ovat olleet matkoillasi vaarallisimpia tilanteita? Miten kaiken kauheuden kokeminen on vaikuttanut sinuun?

Rauli Virtasen "maailmanvalloitus" alkoi 70-luvulla, kun nuori mies matkasi rahtilaivalla Porista Brasiliaan. Paluumatkaa varten mitään lippua mistään maasta takaisin Suomeen ei ollut valmiiksi ostettuna ja reissusuunnitelma muotoutui kaiken aikaa sitä mukaan kun matka kaupungista ja maasta toiseen eteni. Matkakassa oli lähtiessä tuhat markkaa ja yksi Virtasen tärkeimmistä matkatavaroista oli kamera, jonka avulla Virtanen sai kuvamateriaalia artikkeleihin, joita hän reissullaan jo tuolloin kirjoitti. Kuinka paljon suurempi maailma on silloin ollutkaan! Palkkioita kirjoittamistaan artikkeleista sekä postia Virtanen sai aina siihen kaupunkiin (poste restante), johon hän oli ilmoittanut seuraavaksi saapuvansa. Joulukuussa 1970 alkanut reissu päättyi lopulta vasta 40 000 kilometriä myöhemmin lokakuussa 1971. Kymmenen kuukauden aikana Virtanen on ansainnut artikkeleillaan yhteensä noin 4000 markkaa, eli kuukausibudjetti on ollut noin 400 markkaa. Tällä summalla hän on onnistunut matkaamaan kahden mantereen (Etelä- ja Pohjois-Amerikka) poikki.

Ensimmäinen matkakuvaus on todella kattava ja sisältää otteita sekä päiväkirjoista että kirjeistä ja alustaa "mistä kaikki alkoi" tyyppisellä tarinallaan hienosti koko kirjan. Tämän jälkeen kirjassa ei ole yhtä laajoja matkakuvauksia vaan teemoittain poimintoja eri maista ja tapahtumista.

Virtasen kirja ei ole travellerin matkaopas, vaan ennemminkin yhden miehen kuvaus maailmasta, toimittajan työstä ja erityisesti kriisialueista. Virtanen on toistuvasti vieraillut niin Syyriassa, Afganistanissa, Irakissa kuin Iranissakin. Kirjassa ei haluta antaa reissuvinkkejä, muttei toisaalta myöskään pelotella lukijoita- itseasiassa tämän kirjan perusteella maailma vaikuttaa varsin turvalliselta paikalta: Virtasen lompakko on viety vain muutaman kerran eikä mukaan ole tarttunut eksoottisia alkueläimiä tai muitakaan ikäviä ylläreitä elimistöön. Virtanen ei ole kuitenkaan syöksynyt suinpäin kohti jokaista tarjolla olevaa kriisiä ja vaaraa, vaan on pitänyt sopivasti pään kylmänä ja kiinni myös siitä, että ulkomaantoimittajan työ ei ole oman hengen arvoista. Vaarallisimmiksi paikoiksi maailmassa hän nimeää sota-alueiden väliin jäävät "ei kenenkään maat".

Reissukirjan lukeminen juuri tässä hetkessä, kun Euroopassa on käynnissä suurin pakolaiskriisi sitten toisen maailmansodan toi kirjaan ehdottomasti vielä lisämielenkiintoa ja ajankohtaista ulottuvuutta. Vaikka Virtanen on nähnyt paljon surua, kuolemaa, pelkoa, likaa, vihaa ja nälkää kirjassa on mielestäni vahvasti läsnä ymmärrys ja myötätunto ihmistä kohtaan. 

Yksi kirjan pysäyttävimmistä lainauksista oli kymmenen vuoden takaa, kommentti jonka Virtanen oli halunnut nostaa osaksi tätä kirjaa. Ihmisoikeusasianajaja Matti Wuori oli Helsingin Sanomien haastattelussa 26.11.2005 todennut näin:
"...uuden vuosisadan näkyvimpiä ilmiöitä tulee valtavien slummikaupunkien ohella olemaan pakolaisuus kolmannesta maailmasta rikkaaseen pohjoiseen.
...liki miljardin ihmisen islamilaisen maailman väestöstä yli puolet on alle 18-vuotiaita. Heistä suurin osa on vailla työtä ja tulevaisuuden näköalaa."

Kansainvälisyys on ollut Virtasen perintö myös hänen kolmelle pojalleen. Lasten kanssa on matkustettu paljon ja heistä kaksi (nyt jo aikuista) asuu tällä hetkellä ulkomailla. Virtasen nuorin poika Pepe ilmoitti suosikkimaakseen viisivuotiaana Bangladeshin. Vaikken Bangladeshissa ole käynyt (eikä ole matkakohteideni listalla aivan kärkipäässä..) tämä kommentti oli mielestäni ilahduttava. Jokaisella meistä ei ole tietenkään mahdollisuutta matkustaa lastensa kanssa yhtä paljon kuin Virtanen on poikiensa kanssa matkustanut, mutta ihmisläheisyyttä ja kykyä ymmärtää, vastaanottaa ja hyväksyä muita kulttuureja ja ihmisiä voimme opettaa varmasti. Tämä oli se, mikä kirjasta kaiken kaikkiaan nousee hyvin keskeisesti esiin rivien välistä.

Rauli Virtasen Reissukirja on ehdottomasti sellainen, joka kannattaa lukea tässä ajassa. Juuri nyt.

torstai 3. syyskuuta 2015

Stephen King: Richard Bachman -kirjat; Raivo / Pitkä marssi

Kuten sanottu, olen kiinnostunut dystopioista. Sattuman ja googlettelun kautta internet kertoi minulle, että Stephen King on aikoinaan kirjoittanut salanimellä teoksen Pitkä marssi, jonka perusidea on se, että joukko poikia laitetaan marssimaan ja vain yksi heistä selviää lopulta hengissä. Tämä riitti minulle alustukseksi ja kirja lähti heti lainaan kirjastosta.

Pitkä marssi on julkaistu suomeksi yhteispainoksena Raivo -nimisen teoksen kanssa. Molemmat teokset on kirjoitettu 1970-luvulla Richard Bachman -salanimellä, jota King käytti 1970- ja 1980-luvuilla. Kaiken kaikkiaan hän kirjoitti salanimellä viisi teosta. Kirjan alussa on myös pieni alustus siitä, miksi King päätyi käyttämään salanimeä.

Pitkä marssi oli siis se, josta olin erityisen kiinnostunut, mutta lopulta päädyin lukemaan molemmat tarinat. Raivo (1977) käsittelee kouluampumista kouluampujan näkökulmasta ja aiheen ollessa ajankohtainen vielä tänäkin päivänä päädyin lukemaan myös sen. Yhteispainoksen laajuus on kaiken kaikkiaan 446 sivua, joten molemmat kirjat olivat melko lyhyitä ja Kingin kieli tuttuun tapaan nopeaa ja helppoa luettavaa.

Raivo ja Pitkä marssi ovat erillisiä, joskin melko yhtenäisiä teoksia. Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on aikuisuuden kynnyksellä keikkuva nuori mies ja kerronta keskittyy tilanteeseen jossa asiat tapahtuvat, hetkessä olemiseen. Molemmissa tarinoissa on myös muistoja, jolloin päästään vallitsevasta tilanteesta hetkeksi muualle. 

Raivossa päähenkilö Charlie on aloittanut kouluampumisen ja ottanut omat luokkatoverinsa panttivangeiksi. Pitkässä marssissa sata nuorta miestä aloittaa pitkän marssin, jolla ei ole lupa pysähtyä. Liian hitaasta vauhdista satelee varoituksia ja keskeyttäjät ammutaan. Lopulta vain yksi marssija säilyy hengissä. Kirjojen juonettomuus, yksinkertainen asetelmallisuus ja yhteneväiset henkilöhahmot saavat tarinat tuntumaan jopa siltä, että sama tarina on kirjoitettu kahteen kertaan, vain hieman kelaa pyöräyttämällä. Pyörää ei ole yritettykään keksiä uudestaan. Se on sääli, koska molemmilla tarinoilla olisi mielestäni ollut mahdollisuus kasvaa jättipoteiksi.

Luin Stephen Kingiä paljonkin joskus varhaisessa teini-iässä, mutta sitten se vain yksinkertaisesti jäi. Nämä luettuani ymmärrän hyvin miksi. Erityisesti Raivossa King onnistuu luomaan välillä todellisia jänniteitä ja petaamaan kinkkisiä ja kiinnostavia tilanteita. Molemmissa kirjoissa on jotain hämmentävää seksuaalista kuohuntaa ja homoseksuaalisia viittauksia ja nuorten miesten maailma tuntuu olevan täynnä jotain kovaa ja karskia, mutta kuitenkin lähinnä vain pinnallista. Henkilöhahmot ovat tylsiä, yksioikoisia ja onttoja. Yksinkertaisen asetelman ideahan on kuitenkin lopulta päästä jotenkin syvälle ihmiseen ja tässä erityisesti Pitkä marssi tuotti lopulta pettymyksen.

Raivo ja Pitkä marssi olivat pettymys minulle, joka odotti enemmän, mutta toisenlainen lukija voi näistä hyvinkin innostua. Kiinnostavia kyllä, mutta täydellisiä ei. Kelpoa kesäluettavaa, helppo teksti soljuu eteenpäin.

Kirjaston kirja oli muuten vuodelta 1992 ja tässä ihaninta oli se, että kirja tuoksuu vanhalta kirjalta! Tuoksupisteet, niitä harvoin saa antaa.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Sateenkaaren alla - kertomuksia perheistä

Suuri valtakunnallinen keskustelu seksuaalivähemmistöistä tuntuu alkaneen vuonna 2010 Ajankohtaisen kakkosen homoillan myötä. Tuon piikin jälkeen keskustelu aiheen ympäriltä ei ole juurikaan osoittanut laantumisen merkkejä, päinvastoin. Tahdon 2013 -kampanjan myötä tasa-arvoinen avioliittolaki on tulossa voimaan Suomessakin vuonna 2017, tätä tosin Aito avioliitto ry yrittää kovasti jarrutella.

Aito avioliitto on ottanut aloitteensa pääargumentiksi lapset. Heidän mukaansa juuri lapsen asema on vaarassa heikentyä tasa-arvoisen avioliittolain myötä. Mitä tämä siis tarkoittaa? Tasa-arvoinen avioliittolaki antaa toki samaa sukupuolta oleville pareille oikeuden hakea adoptiolasta, mutta sateenkaariperheitä tässä maassa on jo nyt ja arvion mukaan sateenkaariperheiden lapsia Suomessa on noin 10 000. Kuinka tässä tilanteessa ollaan siis jo nyt vaikka se adoptio-oikeus on vasta tulossa? Kuinka sateenkaariperheet syntyvät?

Maria Rintamäen, Hanna-Leena Aution, Karoliina Riihiluoman ja Liisa Suvanteen toimittama Sateenkaaren alla - kertomuksia perheistä on kokoelma kirjoituksia, joissa ihmiset kertovat omasta sateenkaariperheestään.

Vuodesta 2007 alkaen itselliset naiset ja naisparit ovat olleet oikeutettuja hedelmöityshoitoihin luovutetuilla sukusoluilla ja näitä klinikkatarinoita kirjassa olikin ehkä eniten- sekä itsenäisesti että kumppanin kanssa hankittuja lapsia. Heteroparien tavoin samaa sukupuolta olevilla pareilla ei ole kuitenkaan oikeutta Kela-korvaukseen hedelmöityshoitojen osalta, joten kirjassa tutustaan myös tapauksiin, joissa lapsi on hankittu kotikonstein jonkun luovuttajan kanssa.

Sateenkaaren alla esittelee myös perheitä, joissa lapset ovat syntyneet heterosuhteessa, mutta eron jälkeen toisen vanhemman myötä perhe onkin laajentunut sateenkaariperheeksi. 

Erityisesti minua kosketti Ramin tarina (joka oli yksi niitä harvoja, joka esiintyi kirjassa omalla nimellään). Rami tiesi jo 15-vuotiaana jollain tasolla olevansa homo, mutta koska hän koki niin suurta tarvetta perheen perustamiseen ajatus omasta seksuaalisuudesta painui taka-alalle. Parikymppisenä Rami hankki kaksi lasta naisen kanssa, mutta suhde päätyi lopulta eroon. Tämän jälkeen Rami löysi elämänkumppanikseen miehen, jonka kanssa hän on edelleen yhdessä. Entisen puolison perhe laajeni vielä yhdellä lapsella, mutta koska lapsen biologista isää ei isyys kiinnostanut Rami otti myös kolmannen lapsen omakseen. Ramin puoliso on hyväksynyt kaikki Ramin lapset- myös tämän kolmannen, joka ei biologisesti ole Ramin oma. Näitäkin tarinoita on, joten herää kysymys: miksi Rami ei saisi mennä nykyisen puolisonsa kanssa naimisiin?

Kirja kertoo paitsi erilaisista keinoista perustaa perhe myös siitä millaisia tuntemuksia se herättää. Osassa kirjan kertomuksia kerrotaan erilaisista peloista, jotka koskevat pääasiassa mahdollisia ennakkoluuloja; kuinka hoitohenkilökunta suhtautuu sateenkaarevaan perheeseen, miten päiväkodissa suhtaudutaan tai joutuuko lapsi ennakkoluulojen kohteeksi?

Tähän mennessä samaa sukupuolta olevilla pareilla on ollut oikeus rekisteröidä parisuhteensa. Lasten kohdalla tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että toiselle vanhemmalle pitää hakea erikseen juridinen vanhemmuus käräjäoikeudelta. Tämä on mahdollista vasta lapsen syntymän jälkeen ja siinä voi mennä viikkoja. Tarinoissa toistuu huoli siitä, että mitä jos noiden viikkojen aikana biologiselle vanhemmalle olisi käynyt jotain. Eräässä tarinassa on purskahdettu itkuun kun lapsi on merkitty papereihin syntyneeksi "avioliiton ulkopuolella", vaikka vanhemmat olivat olleet yhdessä jo vuosia (ja rekisteröineet parisuhteensa) ennen lapsen syntymää.

Sateenkaaren alla on kaiken kaikkiaan toimiva paketti tietoa, konkreettisia asioita ja ennen kaikkea ihmisten ääntä. Kun yhteiskunnallisella tasolla keskustellaan mikä on lapselle parasta ja millaisessa perheessä heidän tulisi kasvaa, tulee argumentoidessa huomioida se tosiasia, että näitä sateenkaariperheitä ja heidän lapsiansa on täällä jo. 

Näinä ajankohtaisina aikona tätä kirjaa voi suositella jokaiselle.