Kauko Röyhkä: Armanin maailma

Koska elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen, niin lähtökohta olkoon nyt se, että tämä oli viimeinen Kauko Röyhkän toimittama kirja, jonka luen. Ensimmäinen Ville Haapasalosta ilmestynyt kirja aiheutti melkoisen pettymyksen ja toisen osan kohdalla tämä pettymys vain syveni entisestään. Miksi siis annoin vielä mahdollisuuden Armanin maailmalle? Odotuksia ei toki ollut laisinkaan, mutta hiukan kiiinnosti, että kuinka Kauko Röyhkä on toimittanut kirjan ei-Ville-Haapasalosta ja Arman Alizad oli tarpeeksi kiintoisa henkilö vielä yhtä Kauko Röyhkän aiheuttamaa lukukokemusta varten. Ja 188 sivuinen kirja kuvilla höystettynä on onneksi varsin nopea lukaista pois alta.

Positiivisena yllätyksenä ja erona Röyhkän Haapasalo-kirjoihin oli se, että nyt toimittajan kommentit, mielipiteet ja horinat puuttuvat kirjasta täysin. Mukana ei myöskään ole Olga-vaimoa mielipiteineen. 

Kuten Haapasalo-kirjojen kohdalla (anteeksi loputon vertailu, mutta sellaiset lasit päässä tämä kirja on oikeastaan luettu), niin Armanin maailmassakin jälkitoimitus loistaa jälleen poissaolollaan. Kirjan alussa käydään Armanin lapsuutta, nuoruutta, räätäliaikoja ja MoonTV -kokemuksia läpi ja sen jälkeen siirrytään Kill Armanin ja Viimeisen ristiretken pariin. 

Molempien sarjojen kohdalla tuotantokaudet (2+1) käydään läpi jakso jaksolta. Joistakin jaksoista kerrottavaa on enemmän ja joistakin vähemmän,  mutta tuotantokausien läpijuoksu saa lähinnä aikaan sellaisen tunteen, ettei yhteenkään taistelulajiin, maahan, henkilöhahmoon, reissuun tai mihinkään pääse kunnolla kiinni. Ensin ollaan Kiinassa ja hups sitten Intiassa. Oletettavasti kirjan kohderyhmä on ohjelmien fanit, mutta nyt esimerkiksi minulle Kill Armania näkemättömälle henkilölle olisi voinut tarjota paljon paljon enemmän. Viimeisen ristiretken ensimmäisen tuotantokauden olen sen sijaan nähnyt ja kirjasta en saanut juurikaan mitään lisäinformaatiota irti. Lähes kaiken, mitä kirjassa kerrottiin olin nähnyt jo televisiosta, miksi haluaisin siis lukea saman vielä uudelleen?

Arman on matkustanut, nähnyt ja kokenut paljon. Hyvällä toimitustyöllä tämä olisi voitu viedä katsojan näkökulmasta aivan uudelle tasolle. Kuvausreissut ovat olleet usein 10 päivän mittaisia, tv-jaksot puolituntisia. Kuinka paljon sieltä jää kertomatta ja miksi lukijalle kerrotaan sitten juuri se, mikä on jo nähty? Jälkitoimituksen puuttuminen on näkökulman uupumisen lisäksi häiritsevää myös sikäli, että jälleen haastattelu on vain litteroitu auki, jolloin jo läpikäyty asia tuodaan uudelleen eteen sen sijaan, että sen olisi käärinyt tarpeeksi tiukkaan pakettiin aikeisemmin.

Koen hiukan epämielekkääksi myös sen, että tämä kirja tehtiin nyt. Usein elämäkerrat palvelevat paremmin, kun aikaa katsotaan sopivan kaukaa ja oikein näkökulmitettuna taaksepäin, mutta tässä nyt on tietty taottu rahaa, kun rauta on kuuma. Arman on kiinnostava juuri nyt. Ja toisaalta, jos näin on niin miksi kirjaa ei tekisi nyt. Miksi kuitenkin antaa Armanin faneille se, minkä he ovat jo saaneet? (Ville Haapasalon kohdalla hyväksyn julkaisuajankohdan, koska hän on ollut Suomessa pitkään tuntematon henkilö. toim. huom.)

Toivon, että joku päivä joku toinen kirjoittaa Armanista paremman kirjan. 

Loppuun kuitenkin yksi (1) plussa: sosiaalisen median, puskaradion ja huhupuheiden perusteella olen ymmärtänyt, että kaikki nämä kolme herra Röyhkän kirjoittamaa kirjaa ovat kolahtaneet erityisesti nuoriin miehiin, vieläpä sellaisiin, jotka eivät juuri kirjallisuutta harrasta. Ja aina jos sellainen henkilö, jolle lukeminen ei ole itsestäänselvyys tarttuu kirjaan, niin se ei ole koskaan uhka, vaan aina mahdollisuus. 

Mielenkiinnolla jään odottamaan, että kuka on seuraava Röyhkän äijä. Mutta sitä kirjaa en lupaa lukea.

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et muuten tätäkään usko...

Kauko Röyhkän kirjoittama "Ville Haapasalo - Et muuten tätäkään usko..." on jatkoa edelliselle "Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko" teokselle. Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka Haapasalo päätyi aikoinaan opiskelemaan näyttelemistä Venäjälle ja kuinka hänestä vähitellen tuli naapurimaassamme todellinen tähti. Jo vuosia venäläisten suosiosta nauttinut Haapasalo on tullut kunnolla tunnetuksi Suomessa vasta viime vuosina.

Ensimmäinen kirja oli äärimmäisen kiinnostava, mutta samalla se sai minut toistuvasti raivon partaalle (lukutunnelmia keväältä 2014, KLIK!). Kauko Röyhkän toimitustyö on uskomattoman huonoa, käytännössä olematonta. Käsittämätöntä miten koko elämänsä sanojen ja kielen parissa työskennellyt henkilö voi tuottaa niin huonoa tekstiä. Siitä huolimatta varasin kuitenkin kirjastosta tämän jatko-osan, tokihan Haapasalon tarina kiinnostaa edelleen.

Toisessa osassa keskitytään pääsääntöisesti siihen, miltä 2000-luku on Venäjällä näyttänyt ja sivutaan paljon Ville Haapasalon tekemiä, Yle Teeman esittämiä, 30 päivässä -televisiosarjoja. Kirjaa varten haastattelut on tehty muutaman päivän aikana Georgiassa ja lukijalle tulee selväksi mm. millaisen takin haastattelija Röyhkä on pakannut itselleen mukaan ja tokihan Olga-vaimo on jälleen reissussa mukana. Edellisen osan tapaan kirja vilisee epäoleellisuuksia, vieden huomion herra Röyhkään itseensä, mahdollisesti myös tämän puolisoon.

Haastattelut on jälleen litteroitu oletettavasti sana sanalta ja koska toimituksellista työtä ei ole tälläkään kertaa tehty, niin asioissa suhmuroidaan helposti ees taas sen sijaan, että aiheita käsiteltäisiin kokonaisuuksina. Välillä sivutaan myös jotain sellaista aihetta, josta "olikin puhetta jo ensimmäisessä kirjassa". Joten mikäli lukija ei muista tai ole lukenut ensimmäistä osaa, niin paljon viittauksista menee ohi. Tällöin lukijalle luodaan helposti sellainen tunne, että keskustelua seuraa puolella korvalla viereisestä pöydästä.

Kirjan loppupuolella Haapasalo ja Röyhkä käyvät kuitenkin mielenkiintoisen keskustelun suomalaisen journalismin nykytilasta. Kesken haastattelun Haapasalo on saanut puhelun, jossa toimittaja kysyy hänen mielipidettään ihannenaisesta, johon Haapasalo ei kuitenkaan halua vastata. Puhelu päättyy, keskustelu Röyhkä ja Haapasalon välillä siirtyy jo edellä mainittuun journalismiin ja keskustelu ajautuu 30 päivässä -ohjelmiin, joita Haapasalo itse pitää viihdeohjelmina ja hän toteaa "Mukana on paljon itse keksittyä faktaa. Siitä tuli sen ohjelman suola. Viisas katsoja suodattaa tietoa ymmärryksensä läpi." Röyhkän mielestä ohjelmasarja on "enemmänkin dokumentteja", johon Haapasalo vastaa että "Minun sanakirjassani dokumentti liittyy sanaan fakta."

Kauko Röyhkä: "Niin, mutta nyt onkin kyse toisenlaisesta dokumentista. Ikään kuin tavallinen ihminen menisi johonkin paikkaan, josta se ei paljoa tiedä."

Ville Haapasalo: "Mutta me ei myöskään kyseenalaisteta asioita. Jos joku esittelee meille luolan ja sanoo, että tämä on maailman syvin luola, niin me ikään kuin uskotaan se. Ei väitetä vastaan eikä yritetä olla journalistisia."

Kauko Röyhkä: "Vitun väliäkö sillä on, onko se luola maailman syvin vai ei."

Yllä oleva keskustelu mielestäni hienosti kiteyttää molempien kirjojen ongelman tavalla, jota en ole ennen ajatellut. Ville Haapasalohan on itse kertonut useampaankin otteeseen, että hänen hahmonsa on nimenomaan hahmo. Venäjällä on tärkeää olla älykäs bisnesmies, joten hän tarkoituksella kulkee aina pipo päässä ja on vähän juntti. Haapasalo on hahmo, jota Kauko Röyhkä ei kyseenalaista. Tekstistä paistaa läpi hyvävelikerho, tarve olla frendi. Ehkä juuri siksi Kauko Röyhkä on ainoa, joka on saanut tehdä Haapasalosta kertovat kirjat (kuulemma monia muitakin, ehkä kirjoitustaitoisia ihmisiä olisi ollut. Haapasalo ei kuitenkaan kirjan mukaan halunnut pestiin toimittajaa). Haapasalon tarinat uppoavat Röyhkään kuin veitsi sulaan voihin ja näin käsikirjoitettu hahmo voi pysyä samanlaisena omassa henkilökuvassaan. Vitun väliäkö sillä on, onko se nyt sitten totta vai ei...