maanantai 24. helmikuuta 2014

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kuten tämän kirjan äärellä ehkä kuuluukin, niin kerrottakoon nyt vielä tässäkin, että kirjailija Kari Hotakainen joutui pahaan auto-onnettomuuteen keväällä 2012. Hotakainen kuitenkin selvisi hengissä, vieläpä vammautumatta ja lienee melko luonnollista, että tästä eloonjäämisen kokemuksesta syntyi kirja. Hotakainen oli aikaisemmin kaavaillut toisenlaista tarinaa raha-aiheisten Ihmisen osan (2009) ja Jumalan sanan (2011) jatkeeksi, mutta onnettomuus muutti tarinan näkökulmaa.

Toipumisen myötä Hotakainen kiinnostui siitä, kuinka paljon kaikki se hoito, jota hän osakseen sai oikeasti maksaa: yksitoista tuntia kestänyt viisi käsiparia vaatinut leikkaus maksoi noin 19 000 euroa, polvilumpio 6000 euroa. Siis yhteiskunnalle. Mikäli Hotakainen jonain päivänä haluaa tai tarvitsee uuden polvilumpion hän saa sen alle satasella. Sairaalassa toipunut Hotakainen tajusi tulleensa todelliseen veroparatiisiin.

Kirjan päähenkilö on maalämpöyrittäjä Jussi Rautala joutuu teoksen alussa Kari Hotakaisen auto-onnettomuuteen. Rautala lennätetään leikkaukseen, jonka jälkeen edessä on pitkä toipuminen. Samaan aikaan yhteiskunnan varoja leikataan. Tämä tarkoittaa sitä, että siltä osastolta jossa Rautalaa hoidetaan katoaa kaksi työntekijää. Kotiuduttuaan Rautala saa tilata invataksin kerran viikossa ja koska hän haluaa käydä muuallakin kuin fysioterapiassa matkat taittuvat pakettiautokyydillä.


Rautala on kirjan keskiössä, mutta hänen lisäkseen lukija tutustuu lähemmin hänen vanhempiinsa- Kerttuun joka on pyörätuolissa ja Väinöön, joka viihtyy ajoittain liiankin hyvin omissa maailmoissaan, ylikuormitettuun sairaanhoitajaan Lauraan, Rautalan raskaana olevaan tyttäreen Miraan sekä Rautalan työtoveriin Mikaan.

Näkökulma hyppää välillä henkilöstä toiseen ja teksti seuraa eri henkilöiden ajatuksia, jotka ovat Luonnon laissa suuressa osassa, sillä varsinaista juonta kirjassa ei ole.

Itse koin mielenkiintoisimmaksi aiheeksi kirjassa Rautalan onnettomuuden ja toipumisen. Lieneekö minussa sitten tirkistelijän vikaa, tiedänhän Hotakaisen omien kokemusten välittyvän jokseenkin sitä kautta. Rautalan toipuminen tarjosi kuitenkin lukijalle hetkeksi fyysisiä kokemuksia ja tekemiseen liittyviä tapahtumia. Näitä lukuunottamatta kirjassa seilattiin hyvin pitkälti erilaisissa mielenmaisemissa, tunteiden myllerryksissä ja ajatuksenvirroissa.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, miten tyynen rauhallisesti eloonjäämiseen ja onnettomuudesta selviytymiseen tässä suhtaudutaan. Kirja ei ole suuri kertomus eloonjäämisestä ja uudelleensyntymisestä, vaan kurkistus siihen mistähän sitä taas ollaan tässä yhteiskunnassa leikkaamassa.

Hotakaisen kirja oli yksi viime syksyn odotetuista uutuuksista ja minäkin sain sitä useamman kuukauden ajan kirjastosta itselleni odotella. En tiedä palkittiinko odotus, mutta varsin nopealukuista Luonnon lakia ei kannata ohittaa.

Hotakaisen Luonnon laki oli seitsemäs kirja, tämän vuoden goodreadsin kirjahaasteestani. Tavoitteena lukea vuoden 2014 aikana 35 kirjaa.

Tähän mennessä luettu:
1. Jeffrey Eugenides: Middlesex (aloitettu vuoden 2013 puolella. toim. huom)
4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot
6. Herman Koch: Illallinen

Lisäksi:

Nyt kesken:
Jonathan Glover: Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria (tämä oli kesken samaan aikaan Hotakaisen kanssa, rinnalle tulossa luultavasti taas romsku. toim. huom)

tiistai 11. helmikuuta 2014

Sarjakuvia: Hautuukoti ja The Walking Dead

Hankin itselleni kirjoja melko harvoin, mutta tällä viikolla posti toi mukanaan jo toisen tämän vuoden puolella tilatun kirjapaketin. Adlibriksellä oli melko muikeat alennusmyynnit tammikuun ajan, joten tilasin sieltä erään suosikkisarjakuvistani: Alison Bechdelin Hautuukodin. 

Teoksen esittelyn jätän suosiolla toiseen kertaan, sillä sen lukemisesta on vierähtänyt jo jokunen vuosi, joten en pysty näin lonkalta siitä mielekästä blogitekstiä kirjoittamaan. Lyhykäisyydessään kirja kuitenkin kertoo Alisonin elämästä kietoutuen erityisesti hänen isäsuhteensa ympärille.

Hautuukoti sisältää paljon kuvia ja paljon tekstiä ja se on äärimmäisen runsas sarjakuvateos. Todellinen sarjakuvaromaani isolla S:llä ja R:llä.

Tässä kuvamaistiaisia!








Laajemmassa esittelyssä on tällä kertaa Robert Kirkmanin The Walking Deadin toinen osa. Ensimmäisen osan luin viime vuoden puolella ennen luokkahuonetta, joten siitä ei valitettavasti arviota erikseen ole, joskin tässä nyt sivua samalla sitäkin. The Walking Dead ei siis tullut saman kirjapaketin mukana, vaan tämä on lainattu Tapanilan kirjastosta. :)


Kuten varmaan moni muukin suomalainen, niin myös minä tutustuin The Walking Deadiin ensin sarjakuvan pohjalta tehdyn tv-sarjan kautta. Ensin en aikonut katsoa koko ohjelmaa, sillä kuulin sen olevan hyytävän pelottava ja pelkäsin yöunieni puolesta. Myöhemmin kuulin sarjan ensimmäisen kauden olevan hyvä, mutta toisen "kauniita ja rohkeita höystettynä zombeilla", joten tuli lisäsyy lykätä sarjan aloittamista. Lopulta kuitenkin lainasin kirjastosta ensimmäisen tuotantokauden ja ah, olen aivan koukussa (ja eri mieltä siitä, että sarjan toinen kausi olisi vain kaunareita, pyhpah).

Neljäs kausi pyörii ja televisiossa, mutta koska luokkahuoneesta puuttuu televisiosignaali lievitän zombinälkääni (hehe) näillä sarjakuvilla.

Kuten ehkä jo tulikin selväksi, niin olen pitänyt kyseisestä tv-sarjasta todella paljon. Siksi ensimmäisen WD sarjakuvan lukeminen jopa jännitti- entä jos kävisi niin, että "no kirja on aina parempi kuin elokuva" (tai tässä tapauksessa tv-sarja) ja pohja koko sarjalta lähtisi. Ilokseni ensimmäisen sarjakuvan kohdalla kuitenkin huomasin, että teoksesta oli poimittu oikeita elementtejä sarjaa varten, mutta isäntäteoksesta uskallettiin tehdä myös oikeanlaisia irtiottoja. Tv-sarja ja sarjakuva ovat kuitenkin kaksi eri välinettä ja mielestäni tv-sarjaan on poimittu sarjakuvan hahmogalleria ja juonen päätapahtumat onnistuneesti, mutta niitä on jalostettu tv-sarjan kerrontaan paremmin sopiviksi.




The Walking Deadin ensimmäinen osa keskittyy tilanteen selvittämiseen ja "selviytyjäryhmän" kokoamiseen ja esittelyyn. Tietämättömille tiedoksi siis, että ensimmäinen osa alkaa "tilanteen keskeltä". Seriffi Rick Grimes herää sairaalasta ja huomaakin paikkojen olevan tyhjiä ja hieman rempallaan. Kas, olemme keskellä zombiapokalypsea. Tarinaa seurataan alkuun Rickin näkökulmasta ja lopulta löytyykin porukkaa- muita ei-zombeja, joiden kanssa on hyvä jatkaa matkaa.

Sarjakuvan toisessa osassa joukkio on päässyt vankilaan turvaan (tv-sarjassa tässä kohtaa mennään kolmannessa tuotantokaudesta. Ensimmäisestä sarjakuvasta on tehty siis kaksi tuotantokautta) ja kun loputon pakojalalla oleminen taukoaa hetkeksi  tarinaan syntyy uusia jännitteitä. Ryhmän sisällä muodostuu riitoja, epäluottamusta ja jopa pelkoa toista ihmistä kohtaan. Millaisilla säännöillä ihmisyys pidetään kasassa?

Tv-sarjaa seuraavat voivat ainakin jokseenkin turvallisesti lukea sarjakuvia ilman spoilereiden pelkoa. Kahdesta ensimmäisestä osasta on käynyt jo hyvin ilmi se, että tv-sarjan kohdalla on otettu vapauksia tarinan kuljettamisen- jopa joidenkin hahmojen kohtaloiden suhteen. Asioita on tosin myös kerrottu eri järjestyksessä, joten en voi olla täysin varma, että palataanko sarjassa vielä joltain osin jonkin sarjakuvan aikaisempaan tapahtumaan. Mikäli kuitenkin seurailee jo sitä neljättä kautta, niin ainakin nämä kaksi voi lukea turvallisesti.

Robert Kirkman on The Walking Deadin luoja ja kirjoittaja, mutta sarjakuvat syntyvät tiimityönä. Charlie Adlard vastaa luonnostelusta, tussauksesta ja kansikuvista ja Cliff Rathburn harmaansävyistä.

Sarjakuvan lopusta voi löytää myös muutamia väritettyjä kuvia tarinasta. Huippuhienoja!!


 

torstai 6. helmikuuta 2014

Pekka Hiltunen: Iso

"Minä olen elämäni aikana saanut kuusi kohteliaisuutta olemuksestani." (Iso s. 90)

Onko lihavuus aikamme epidemia? Pekka Hiltunen haastaa lukijansa täysin teoksessaan Iso. Kirjan päähenkilö on 37-vuotias Anni, joka on 168 senttiä pitkä ja painaa 138 kiloa. Ylipainostaan huolimatta Anni on kuitenkin terve, vaikka lihavuuden ja terveyden pitäisi olla aikamme mahdoton yhtälö.



Korkeasti koulutettu Anni on saanut potkut ja lyhyeksi jäänyt parisuhde on päättynyt. Häntä koipien välissä hän palaa jätettynä ja työttömänä kalliista Helsingistä takaisin opiskelukaupunkiinsa Tampereelle. Omassa yksiössään Anni yrittää saada elämäänsä hallintaan.

Kirjan juoni on melko löyhä, mutta Ison pääsanoma lukijalle onkin lihavuuden kokeminen Annin kautta, sekä lihavuuteen liittyvien faktojen kuuleminen. Olin kuuntelemassa Hiltusta syksyllä 2013 kirjamessuilla, jossa hän kertoi haastatelleensa kirjaa varten isoja naisia. Vaikka Anni on täysin fiktiivinen hahmo lukija voi kuitenkin olettaa monien kokemusten olevan täysin totta. Hiltunen uikin ison naisen liiveihin hämmästyttävän taidokkaasti. Kuvailu on parhaimmillaan niin onnistunutta, että kirjaa lukiessa tuntee saavansa lisäkiloja ja jokaisen niistä tuntee joka solullaan. Annin paino vyöryy ylle ja samalla iskee lihavuudesta syntyvä ahdistus.

Hiltunen ei kuitenkaan tyydy pelkkään tunteiden käsittelyyn vaan nostaa esille myös faktoja. Ja yhdistämällä toisiinsa Annin tunteet ja kokemusmaailman ja faktat siitä, että lihavuus ei ole sairaus Hiltunen on saanut aikaan hyvin vahvan teoksen. Loppujen lopuksi kysymys on kuitenkin siitä, että turhamainen maailmamme ei halua nähdä läskiä.
Yhtenä kirjassa esiintyvistä faktoista voisin esimerkkinä mainita amerikkalaisen tutkimuksen, jossa oli kerätty tietoja noin 10 000 ihmisestä, jotka olivat onnistuneet pysymään hoikkina laihduttuaan keskimäärin 31 kiloa. Heidän salaisuutensa oli, että he harrastivat joka päivä keskimäärin tunnin liikuntaa- siis huomattavasti enemmän kuin useimmat amerikkalaiset. Nämä laihduttajat söivät myös muuta kansaa niukemmin- jopa vähemmän kuin ravintosuosituksissa sanotaan. (Iso s. 235-236)

Voisiko meistä jokaisella olla siis oma normaalipaino?

Hiltunen on tarttunut taidokkaasti äärimmäisen ajankohtaiseen aiheeseen ja voin vain toivoa, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän teokseen. Sen lisäksi, että aihe on tärkeä ja ajankohtainen ja Hiltusen kirjallinen työ varsin ansiokasta luulen, että myös sillä on merkitystä, että kirjan on kirjoittanut mies. Sama teos (minkä tahansa kokoisen) naisen kirjoittamana olisi ehkä koettu valitusvirreksi, mutta Iso taisi saada varsin mainion vastaanoton. En voi toki ehdottomasti väittää, että kirjailijan sukupuolella olisi tässä kohtaa merkitystä, mutta minä olen hieman kiitollinen siitä, että tähän aiheeseen ja naisen näkökulmaan tarttui mies.

Ja vaikka Ison tarkoituksena on tavoittaa lukijan tietoisuus siitä, että ihmisiä nyt vaan on monen kokoisia, niin täysin ei toki pois suljeta myös sitä, että taustalla voi olla syömishäiriö. Kuitenkin siinä missä anorektikot herättävät useimmissa meissä sääliä ja ymmärrystä isoja ihmisiä pidetään typerinä ja laiskoina.


tiistai 4. helmikuuta 2014

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Luin reilu vuosi sitten Alakosken esikoisteoksen Sikalat (2007), joka oli mielestäni loistava. Sikaloissa suomalainen perhe muuttaa Ruotsiin töiden ja paremman elämän toivossa. Vanhemmilla on alkoholiongelma, eikä Ruotsi täytä kaikkia odotuksia. Tarinaa seurataan perheen lapsen silmien kautta.

Samanlaisia teemoja käsittelee myös Alakosken teos Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Tarinan päähenkilö on sosiaalityöntekijänä työskentelevä Anni, joka kantaa raskasta taakkaa narkomaanin siskona. Veli Sami on milloin vankilassa, milloin teillä tietämättömillä, lupaa parantaa tapansa, retkahtaa uudelleen... Ja Anni on niin väsynyt, että välillä toivoo Samin kuolevan, että saisi päästää taakastaan irti.

Kirjan alussa kerrotaan Samin olleen tarkkailuluokan oppilas. Tarkkailuluokka ja köyhät alkoholisoituneet vanhemmat eivät povaa hyvää tulevaisuutta. Sen Annille kertoo tämän luokanvalvoja:

""Sellaiset kuin veljesi päätyvät yleensä vankilaan ennen kuin ovat täyttäneet kahtakymmentä". Muistan että sanoin "Anteeksi vain, miten voit olla varma että vika on Samissa eikä sinussa.""

Tarina soljuu eteenpäin Annin päässä melkoisena ajatuksenjuoksuna. Hetkessä olemisessa, muistoihin palaamisessa, pään sisäisessä tunnevyöryssä. Alussa kirjasta voi olla vaikea saada otetta kaikkien ajatusvyyhtien keskellä, mutta kun lukija pääsee Annin pään sisälle olo on kuin muovipussissa. Ajatuksen soljunnassa pysyy mukana ja pahimmillaan se vie niin voimakkaasti mennessään, että tuntee tukehtuvansa.

Teos ei ole yhtä vahva kuin Sikalat, joskin aiheen puolesta ollaan samojen teemojen äärellä. Alakoski tarjoaa näkymän "ongelmaperheiden" lapsiin ja siihen potentiaaliin, joka on olemassa, olivat vanhemmat sitten millaisia tahansa. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -kirjassa kerrotaan, kuinka tarkkailuluokalle päätyy mikäli oppilas osoittaa olevansa esimerkiksi aggressiivinen, hidas työskentelemään ja huolimaton. Sami kuitenkin on  oikeastaan hyvä sekä lukemaan että tavaamaan ja laskemaan. Kitaran soittaminenkin onnistuu. Sami joutuu tarkkailuluokalle, koska tavallisessa luokassa työskentely ei onnistu. Jokin kuitenkin lähtee jossain vaiheessa menemään pieleen.





Sivuan näin ohimennen vielä goodreadsin lukuhaastetta, josta kerroin ensimmäisessä postauksessani. Tilanne on nyt tämä:

Tavoitteena 35 luettua kirjaa vuoden 2014 aikana. Tähän mennessä luetut (listassa on myös kätevästi valmiiksi linkit, jos olen teoksesta luokkahuoneeseen kirjoittanut!):

1.Jeffrey Eugenides: Middlesex (joskin olin aloittanut tämän jo edellisen vuoden puolella. toim. huom)
3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna
4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot

Lisäksi luettua:

Nyt kesken:
Pekka Hiltunen: Iso