Franz Kafka: Nälkätaiteilija

Melankolisuuteen taipuvaisena olen teini-ikäisestä asti tuntenut jännää mielenkiintoa Franz Kafkaa kohtaan. Yksinäinen taiteilija, joka kuolee suhteellisen nuorena (40-vuotiaana) ja joka ennen kuolemaansa pyytää ystäväänsä tuhoamaan omat tekstinsä. Ystävä ei kuitenkaan pyyntöä noudata ja Kafkan tekstejä julkaistaan tämän kuoleman jälkeen ja vuosien saatossa niiden saama arvostus vain kasvaa. (Tämän lyhyen ja hataran historiikin pohjana on oma muisti ja wikipedian artikkeli)

Lukiossa törmäsin jollain äikän kurssilla johonkin Kafkan tekstikatkelmaan (ei mitään hajua mikä tekstinpätkä oli kyseessä). Mielenkiintoni heräsi, mutta muutamia vuosia myöhemmin Oikeusjuttuun tarttuessani koin sen liian raskaaksi, enkä saanut teosta luettua loppuun. Huomasin toistavasti lukevani samoja sivuja uudestaan ja tuntui siltä, että tekstistä on mahdotonta saada otetta (juuri sellainen lukukokemus, joka opettaa pelkäämään klassikoita). Nyt kun kirjastossa osui kohdalle tämä novellikokoelma (jos tällaista ilmaisua voidaan käyttää, eihän Kafka tätä itse koonnut), niin mielenkiintoni heräsi uudelleen. Ehkä novellit olisivat helpompi tie Kafkan maailmaan...

Täytyy sanoa, että todella pidin lukemastani. Nälkätaiteilija sisältää esipuheen lisäksi 9 novellia, joista erityisiksi suosikeikseni nousivat Muodonmuutos ja Rangaistussiirtolassa (googlettelun perusteella nämä ovatkin sieltä Kafkan tuotannon tunnetuimmasta päästä). 

Kafkan tarinoiden maailmat ovat kuin mielettömiä unia, jotka häilyvät jossain todellisuuden ja surrealismin rajamailla. Muodonmuutoksessa päähenkilö huomaa eräänä päivänä muuttuneensa yön aikana "suunnattomaksi syöpäläiseksi". Tämä kuvastaa mielestäni Kafkan unimaista maailmaa varsin hyvin: ilman mitään selitystä päähenkilö on ja pysyy syöpäläisenä (eli jonkinlaisena torakkana, lukijalla on varsin vapaat kädet mielikuvan kehittelyyn) ja muu perhe yrittää jotenkin kummallisesti oppia elämään uuden tilanteen kanssa.

Rangaistussiirtolassa -novellissa kerrotaan hirvittävästä teloituskoneesta, jota vielä eräs upseeri ihailee- ehkä hän on ainoa. Kone ja teloitukset ovat aikanaan olleet suurta kansanhuvia, nyt vain haalistuva muisto menneistä kultaisista vuosista.

Osaa novelleista en sitten ymmärtänyt laisinkaan, mutta novellikokoelmien ilo piileekin mielestäni siinä, että mikäli jokin tarinoista ei miellytä niin jostain toisesta voikin saada sitten enemmän irti. Pienestä haastavuudestaan huolimatta Kafka oli myös varsin oivallista luettavaa aamujunaan, vaikka Rangaistussiirtolassa olikin tarinana niin vahva, että se lähestulkoon aiheutti pahoinvointia. Samalla itselleen saa tahattomasti "älykön leiman". Eräs keskustelu meni suunnilleen näin:

"Mitäs sie nyt luet?"

"No iltaisin xxx (en enää muista mikä sillä hetkellä oli menossa) ja aamun junakirjana on nyt Kafkaa."

Mielenkiintoisia mielenmaisemia, suosittelen lämpimästi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

En tiedä onko mitään mieltä kirjoittaa Neljäntienristeyksestä, sillä kun kyseistä teosta on jo niin paljon kehuttu ja kun vielä itsekin pidin siitä, niin en varmaankaan voi tuoda keskusteluun enää mitään uutta. Mutta siitäkin huolimatta haluan kirjoittaa jotain, sillä lukukokemus oli niin sykähdyttävä.

Neljäntienristeys kertoo eri ihmiskohtaloista yhden suvun sisältä. Päähenkilö vaihtuu vuorollaan ja yksi tarina seurataan kronologisesti jostain alusta johonkin loppuun. Draamankaari kulkee jokaisessa tarinassa, joista hahmottuu yksi iso kokonaisuus, mutta varsinaisesti yhtä suurta juonta kirjassa ei ole. Kun yksi tarina kuitenkin pyritään kertomaan suht lyhyesti, niin ajassa hypätään eteenpäin muutama vuosi tai yli kymmenen vuotta kerrallaan ja yksittäiset tilanteet hahmottavat vähitellen suurta kokonaisuutta. Teoksessa on novellimainen ote, mutta se pysyy silti upeasti kasassa ollen yksi tarina. Samat hahmot saattavat vilahtaa toisissa tarinoissa, mutta kun päähenkilön tarina on kerrottu siihen ei enää palata takaisin. 

Kaikki kuitenkin alkaa vuodesta 1895 ja päättyy vuoteen 1996. Välissä on sota-aika, jonka aikana ja jälkeen kaikesta on pulaa ja vähitellen rakennetaan uutta. Tarinan ajallinen sijoitus ei lähtökohtaisesti ole omia suosikkejani- Suomen sodat ja sen jälkeinen aika eivät jostain syystä ole tähän mennessä kiinnostaneet minua erityisen paljon, vaikka kaikki tuo on vielä suhteellisen lähellä, eikä historiaa tulisi unohtaa. Mutta  vaikka mentiinkin mukavuusalueen ulkopuolelle, niin Neljäntienristeys oli lukukokemuksena yksinkertaisesti huikea. Upea.

Vaikka sodat ja jälleenrakentamisen aika ovat kirjassa vahvasti läsnä niin tarinan päähenkilöiksi kohoaa silti lähes pelkästään naisia. Huolimatta siis siitä, että luonnollisesti sota-ajan keskiössä ovat usein miehet ja tässä tapauksessa kirjailijakin sattuu olemaan mies. 

Kinnunen on tarkkanäköinen kirjailija, joka ottaa hienosti eri näkökulmat haltuunsa ja kykenee avaamaan hienosti sen, että asiat ovat harvoin niin mustavalkoisia. Hahmo, joka tuntuu jonkun toisen näkökulmasta ikävältä henkilöltä saa toisesta vinkkelistä ymmärrystä osakseen. Ja päinvastoin. 

Neljäntienristeys on ennen kaikkea teos ihmiseltä, joka rakastaa kieltä ja sanoja. Sivumäärällisesti teos ei ole valtava (334 sivua), mutta tarinana se on iso. Luultavasti tulee olemaan sellainen, joka on omaankin hyllyyn saatava.

Tällaisia lukukokemuksia osuu kohdalle harvoin. Viimeisten rivien jälkeen iholla kulkivat kylmät väreet ja melkein itketti. Jotain näin hienoa lukee niin harvoin.