Nadja Sumanen: Rambo

En ole lukenut nuortenkirjoja vuosiin. Sen jälkeen kun teini-iässä vähitellen siirtyi nuorille suunnatusta kirjallisuudesta aikuisten kirjojen pariin, ei tuntunut tarpeelliselta mennä "taaksepäin". En ole myöskään seurannut kovinkaan aktiivisesti millaisia teoksia nuorille julkaistaan ja koska Twilightit, Tähtiin kirjoitettu virhe tai jokin suuri teini-ikäinen tunneoksennus eivät ole kiinnostaneet, olen ohittanut tämän kategorian kokonaan.
Seurasin vuoden 2015 Finlandia-palkinnon jakotilaisuutta netin välityksellä ja kun oli aika palkita Finlandia Junior -palkinnon saaja, eräässä puheessa mainittiin, että nuorille kirjoitetaan laadukkaita kirjoja, jotka luokitellaan nuortenkirjoiksi siksi, että päähenkilöt ovat nuoria tai aihepiiri käsittelee nuorten elämää. En ollut ajatellut nuortenkirjallisuuden olevan huonolaatuista, mutten myöskään sen olevan enää (tai juuri nyt) minua varten. Tästä kommentista innostuneena varasin tuoreen voittajan Nadja Sumasen Rambon kirjastosta heti.

Rambo on 14-vuotias poika, joka ei ole syntynyt tähän maailmaan hartaasti toivottuna ja odotettuna lapsena. Perheeseen kuuluu äiti ja äidin vaihtelevat poikaystävät, joista osa jää välillä hetkeksi asumaan ja sitten ne häipyvät.

Kesäloma alkaa, Rambon äiti seurustelee "Rotan" kanssa. Rotta muistuttaa jyrsijää, nukkuu päivät ja puuhastelee yöt. Rambo ei tiedä mitä Rotta puuhaa, mutta kellarikomeroon on ilmestynyt pahvilaatikollinen autostereoita. Loman ensimmäiset päivät kuluvat naapurin Kristianin kanssa, joka ei tahdo tehdä muuta kuin pelata k-18 pelejä. Viikon kuluttua Rambo on kyllästynyt istumaan kesää sisällä ahdistavan pelin ääressä, mutta kesäloma saakin uuden käänteen. Äiti, Rotta ja Rambo pakkautuvat äidin kaverilta Sirpalta lainattuun auton rähjään ja suunnaksi otetaan kesämökki, jonka omistajiksi paljastuvat Rotan vanhemmat Erkki ja Annikki. Ilman erillistä suunnitelmaa Erkistä ja Annikista tulee kesän ajaksi Rambolle turvalliset aikuiset, jotka vaatettavat ja syöttävät pojan. Rambo kuvaillaan kirjan alussa impulsiiviseksi ongelmanuoreksi, mutta kirja paljastaa pian Rambon olevan muutakin. Ja sitten mökille saapuu Liina..

Sumasen teos on ajankohtainen ja tarkkanäköinen. Rambo on selvästi syrjäytymisvaarassa oleva nuori- pieni konkreettinen yksityiskohta tästä on älypuhelimen puuttuminen. Tavallisella kännykällä ei nuorten piireissä pärjää, kun viestintä toimii muuten kuin tekstareilla. Rambo ei pidä edes puhelinta mukanaan, koska häntä ei kuitenkaan kukaan kaipaa. Nuhjuinen koti ja likaiset kynnenaluset ovat arkipäivää, kesälomapäivän lounaaksi kelpaa viili, kun äiti ei jaksa ruokaa laittaa.

Sumasen teos on määritelmistä vapaa. Rambolle ja hänen äidilleen on varmasti määriteltävissä jotkin diagnoosit- ehkä ne ovat olleet kirjoittajan mielessä jo valmiiksi, mutta Rambon maailmassa sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on turvallisella kasvuympäristöllä, puhtailla vaatteilla ja ravitsevalla ruualla. Sitä pystyvät tarjoamaan Erkki ja Annikki, myös ilman diagnooseja.

Rambo oli kaikin puolin ilahduttava lukukokemus. Vahva suositus myös aikuisille lukijoille!



Junior Finlandia -ehdokkaana oli myös Elina Lappalaisen Nakki lautasella -kirja, josta kirjoitin viime syksynä.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 3: Kuolema

Kun muutama vuosi sitten kuulin suomeksi ilmestyvästä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjasta mielenkiintoni heräsi heti. Jonas Gardellin kirjoittama kolmiosainen sarja siitä, kuinka AIDS saapui Ruotsiin ja vaikutti homoyhteisöön niin sisäisesti kuin ulkoisestikin kuulosti mielenkiintoiselta ja Gardellin haastatteluista tuli ilmi teoksissakin näkyvä vahva omakohtainen kokemus. Ensimmäinen osa (Rakkaus) meinasi kuitenkin tuottaa pienoisen pettymyksen. Liiallisella sentimentaalisuudella kuorrutettu teksti tuntui kömpelöltä ja kummalliselta. Muistan kuitenkin yhä, kuinka kirjassa nuori mies huomaa seksikumppanissaan ensimmäisiä kaposin sarkooman jälkiä kummankaan vielä tietämättä, mitä ne ovat ja mistä ne kertovat. Sielu painoi samantien noin sata kiloa enemmän. Sarjan toisessa osassa Sairaus AIDS on jo lääketieteellisesti tunnistettu ja yleisessä tiedossa ja samaan aikaan ilmapiiri seksuaalivähemmistöjä kohtaan kiristyy ja lehtien lööpeissäkin puhutaan "homorutosta".

Kirjan nimen mukaisesti kuolema on vahvasti läsnä sarjan päätösosassa ja tässä vaiheessa viimeistään lukija hyväksyy Gardellin sentimentaalisen tekstin. Kolmannen osan kohdalla hahmot ovat jo niin tuttuja ja heidän puolellaan on niin vahvasti, että tunteellinen lisäpotku ei enää haittaa. Kirjan päähenkilöt ja tapahtumat ovat totta ja kirja kirjalta Gardellin kaipaus ystäviään kohtaan käy niin vahvaksi, että se vaikuttaa lukijaankin.

Kuolemassa kerrotaan, kuinka AIDSin uhreista tehtiin heteroita heidän hautajaisissaan. Avoimesti homoseksuaalitkin julistettiin syöpään kuolleiksi, eikä hautajaisissa aina ollut läsnä vainajan kumppani tai ystäviä, jotka olisivat voineet paljastaa totuuden. Vaikka usein juuri ne kumppanit ja ystävät olivat niitä, jotka jaksoivat ja uskalsivat olla sairasvuoteen vieressä päivästä toiseen aina loppuun asti. 

Koko trilogian aikana Gardell on onnistunut luomaan pienellä konkreettisilla yksityiskohdilla laajan kokonaiskuvan siitä ilmapiiristä, joka Ruotsissa on tuolloin vallinnut. Kuolemassa kerrotaan esimerkiksi siitä, että vaikka oli tiedossa kuinka tauti leviää, niin silti AIDSin uhrit sinetöintiin kuolemansa jälkeen mustiin säkkeihin kuin vaarallinen jäte ja näissä mustissa sinetöidyissä säkeissä heidät myös haudattiin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjasarjan merkittävin ansio on mielestäni se, että Gardell on kirjoittanut kuolleille ystävilleen (ehkä myös kaikille muille tuolloin AIDSiin kuolleille) uuden lopun. Gardell kertoo yksityiskohtaisesti ja raadollisesti sairauden fyysisistä kivuista ja oireista, yleisilmapiirin kireydestä ja toivottomuudesta ja siitä valtavasta surusta joka on asettui hetkeksi pysyväksi pilveksi kaiken kaiken ylle. Samalla Gardell kertoo ystävistään niin, että he jotka kuolivat leimattuina "syöpäpotilaina" saavat nyt sellaisen lopun, että lukijan tekee mieli kuiskata, ettei enää ole mitään hätää.