Kun muutama vuosi sitten kuulin suomeksi ilmestyvästä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjasta mielenkiintoni heräsi heti. Jonas Gardellin kirjoittama kolmiosainen sarja siitä, kuinka AIDS saapui Ruotsiin ja vaikutti homoyhteisöön niin sisäisesti kuin ulkoisestikin kuulosti mielenkiintoiselta ja Gardellin haastatteluista tuli ilmi teoksissakin näkyvä vahva omakohtainen kokemus. Ensimmäinen osa (Rakkaus) meinasi kuitenkin tuottaa pienoisen pettymyksen. Liiallisella sentimentaalisuudella kuorrutettu teksti tuntui kömpelöltä ja kummalliselta. Muistan kuitenkin yhä, kuinka kirjassa nuori mies huomaa seksikumppanissaan ensimmäisiä kaposin sarkooman jälkiä kummankaan vielä tietämättä, mitä ne ovat ja mistä ne kertovat. Sielu painoi samantien noin sata kiloa enemmän. Sarjan toisessa osassa Sairaus AIDS on jo lääketieteellisesti tunnistettu ja yleisessä tiedossa ja samaan aikaan ilmapiiri seksuaalivähemmistöjä kohtaan kiristyy ja lehtien lööpeissäkin puhutaan "homorutosta".
Kirjan nimen mukaisesti kuolema on vahvasti läsnä sarjan päätösosassa ja tässä vaiheessa viimeistään lukija hyväksyy Gardellin sentimentaalisen tekstin. Kolmannen osan kohdalla hahmot ovat jo niin tuttuja ja heidän puolellaan on niin vahvasti, että tunteellinen lisäpotku ei enää haittaa. Kirjan päähenkilöt ja tapahtumat ovat totta ja kirja kirjalta Gardellin kaipaus ystäviään kohtaan käy niin vahvaksi, että se vaikuttaa lukijaankin.
Kuolemassa kerrotaan, kuinka AIDSin uhreista tehtiin heteroita heidän hautajaisissaan. Avoimesti homoseksuaalitkin julistettiin syöpään kuolleiksi, eikä hautajaisissa aina ollut läsnä vainajan kumppani tai ystäviä, jotka olisivat voineet paljastaa totuuden. Vaikka usein juuri ne kumppanit ja ystävät olivat niitä, jotka jaksoivat ja uskalsivat olla sairasvuoteen vieressä päivästä toiseen aina loppuun asti.
Koko trilogian aikana Gardell on onnistunut luomaan pienellä konkreettisilla yksityiskohdilla laajan kokonaiskuvan siitä ilmapiiristä, joka Ruotsissa on tuolloin vallinnut. Kuolemassa kerrotaan esimerkiksi siitä, että vaikka oli tiedossa kuinka tauti leviää, niin silti AIDSin uhrit sinetöintiin kuolemansa jälkeen mustiin säkkeihin kuin vaarallinen jäte ja näissä mustissa sinetöidyissä säkeissä heidät myös haudattiin.
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjasarjan merkittävin ansio on mielestäni se, että Gardell on kirjoittanut kuolleille ystävilleen (ehkä myös kaikille muille tuolloin AIDSiin kuolleille) uuden lopun. Gardell kertoo yksityiskohtaisesti ja raadollisesti sairauden fyysisistä kivuista ja oireista, yleisilmapiirin kireydestä ja toivottomuudesta ja siitä valtavasta surusta joka on asettui hetkeksi pysyväksi pilveksi kaiken kaiken ylle. Samalla Gardell kertoo ystävistään niin, että he jotka kuolivat leimattuina "syöpäpotilaina" saavat nyt sellaisen lopun, että lukijan tekee mieli kuiskata, ettei enää ole mitään hätää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti