Alaston totuus - tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä on tämän kevään aikana julkaistu kirja, joka on syntynyt valokuvaaja Marika Kiviharjun ideasta. Kiviharju kohtaa työssään paljon julkisuuden henkilöitä ja on huomannut, että lähes poikkeuksetta mielikuva jostakin henkilöstä on muuttunut kohtaamisen jälkeen. Median luoma kuva ei olekaan vastannut todellisuutta ja otsikoissa pyörivä henkilö voikin olla ihminen jolla on jalat maassa ja realistinen asenne elämään. Tästä lähtökohdasta syntyi Alaston totuus.
Kirjan kannessa on Helena Lindgren
Mustavalkoiset dramaattisessa valossa otetut kuvat ihmiskehosta ovat toki aina jo itsessään kiinnostavia. Ihmiset kiinnostavat ihmistä. Kirjassa on parisenkymmentä eri henkilöä, miehiä ja naisia eri julkisuuden ammateista.
Alkupuheessaan Kiviharju kertoo, että kuvattavat suhtautuivat alastomuuteen hyvin vaihdellen. Toiset olivat tottuneempia alastomuuteen ja asettautumaan kuvattaviksi, toisille se oli hämmentävämpi kokemus. Jokainen kuvattava on saanut olla juuri niin alasti, kuin itse on halunnut. Kiviharju kertoo, että kuvissa kaikki epäoleellinen on riisuttu pois, jolloin kuoren alta voi paljastua jotain odottamatonta, jolloin henkilö nähdään uudessa valossa.
Teuvo Hakkarainen otti paidan pois, mutta piti housut yllään.
Minulle sillä ei ole erityistä arvoa, onko ihmisillä ollut kuvissa housut jalassaan vai ei. Alkutekstin ja pienen kuvien selailun jälkeen olin kuitenkin yllättyneen pettynyt kirjan sisällöstä. Henkilöt kertovat pääsääntöisesti työstään, ehkä jotain myös perheestään, parisuhteestaan. Alkupuheen ja kuvien perusteella odotin sisältöä liittyen omaan kehonkuvaan, alastomuuteen ja muuhun sellaiseen.
Danita Westphal
Kirjan kuvat ovat hienoja (paljon hienompia kuin kömpelöt pokkariotokseni niistä), eikä sisällössäkään ole varsinaisesti mitään vikaa (toim. Ilkka Pernu), mutta keskenään ne eivät mielestäni toimi.
Vaikka siis hyväksyn sen, että esimerkiksi Teuvo Hakkarainen ja Remu Aaltonen pitivät housut jalassa ja ottivat vain paidan pois (joka miehen kohdalla on mielestäni vähän boring, jos kyseessä on alastonkuvaus), niin kiinnostavaa olisi ollut nimenomaan kuulla miksi. Siinä missä esimerkiksi yllä oleva Danita Westphal poseeraa pylly paljaana.
Alastomuus tai oman alastomuuden määritteleminen tuntui tarpeettomalta ja päälle liimatulta, kun ihmiset puhuivat pääsääntöisesti muusta kuin omasta kehostaan. Miksi puhua työstään tai perheestään alasti? MIKSI? Osa toki sivusi suhdetta omaan kehoonsa, osa ei, joten tämä on varmaan ollut aika pitkälti haastateltavasta kiinni. Onko keskustelu omaan kehoon kääntynyt luontevasti.
Toisaalta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä on nähty jo vuosien ajan Sielu ja ruumis -sarja, jossa juuri tämä idea on otettu käyttöön. Alastomat julkisuuden henkilöt kertovat omasta kehostaan. Ja se toimii.
Tiina Jylhä ja Tape Valkonen poseerasivat yhdessä
Kun palaa alkupuheeseen voi kuitenkin poimia Kiviharjun johtoajatuksen, joka oli mennä pintaa syvemmälle. Välittää lukijalle sitä kokemusta, jonka hän on itse julkisuuden henkilöitä kohdatessaan kokenut. Julkkis olikin ihminen, jolla on jalat maassa. Aivan tavallinen tyyppi. Mutta siltikään en näe sisällön ja kuvien luovan mielekästä paria tässä teoksessa.
Kirja on kaunis ja kiinnostava kuvallisesti. Oikeastaan pelkkänä kuvakirjana tämä olisi varmaankin ollut kiinnostavampi.
Jörn Donner: Lukeminen kannattaa aina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti