En tiedä onko mitään mieltä kirjoittaa Neljäntienristeyksestä, sillä kun kyseistä teosta on jo niin paljon kehuttu ja kun vielä itsekin pidin siitä, niin en varmaankaan voi tuoda keskusteluun enää mitään uutta. Mutta siitäkin huolimatta haluan kirjoittaa jotain, sillä lukukokemus oli niin sykähdyttävä.
Neljäntienristeys kertoo eri ihmiskohtaloista yhden suvun sisältä. Päähenkilö vaihtuu vuorollaan ja yksi tarina seurataan kronologisesti jostain alusta johonkin loppuun. Draamankaari kulkee jokaisessa tarinassa, joista hahmottuu yksi iso kokonaisuus, mutta varsinaisesti yhtä suurta juonta kirjassa ei ole. Kun yksi tarina kuitenkin pyritään kertomaan suht lyhyesti, niin ajassa hypätään eteenpäin muutama vuosi tai yli kymmenen vuotta kerrallaan ja yksittäiset tilanteet hahmottavat vähitellen suurta kokonaisuutta. Teoksessa on novellimainen ote, mutta se pysyy silti upeasti kasassa ollen yksi tarina. Samat hahmot saattavat vilahtaa toisissa tarinoissa, mutta kun päähenkilön tarina on kerrottu siihen ei enää palata takaisin.
Kaikki kuitenkin alkaa vuodesta 1895 ja päättyy vuoteen 1996. Välissä on sota-aika, jonka aikana ja jälkeen kaikesta on pulaa ja vähitellen rakennetaan uutta. Tarinan ajallinen sijoitus ei lähtökohtaisesti ole omia suosikkejani- Suomen sodat ja sen jälkeinen aika eivät jostain syystä ole tähän mennessä kiinnostaneet minua erityisen paljon, vaikka kaikki tuo on vielä suhteellisen lähellä, eikä historiaa tulisi unohtaa. Mutta vaikka mentiinkin mukavuusalueen ulkopuolelle, niin Neljäntienristeys oli lukukokemuksena yksinkertaisesti huikea. Upea.
Vaikka sodat ja jälleenrakentamisen aika ovat kirjassa vahvasti läsnä niin tarinan päähenkilöiksi kohoaa silti lähes pelkästään naisia. Huolimatta siis siitä, että luonnollisesti sota-ajan keskiössä ovat usein miehet ja tässä tapauksessa kirjailijakin sattuu olemaan mies.
Kinnunen on tarkkanäköinen kirjailija, joka ottaa hienosti eri näkökulmat haltuunsa ja kykenee avaamaan hienosti sen, että asiat ovat harvoin niin mustavalkoisia. Hahmo, joka tuntuu jonkun toisen näkökulmasta ikävältä henkilöltä saa toisesta vinkkelistä ymmärrystä osakseen. Ja päinvastoin.
Neljäntienristeys on ennen kaikkea teos ihmiseltä, joka rakastaa kieltä ja sanoja. Sivumäärällisesti teos ei ole valtava (334 sivua), mutta tarinana se on iso. Luultavasti tulee olemaan sellainen, joka on omaankin hyllyyn saatava.
Tällaisia lukukokemuksia osuu kohdalle harvoin. Viimeisten rivien jälkeen iholla kulkivat kylmät väreet ja melkein itketti. Jotain näin hienoa lukee niin harvoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti