Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Pirkko Saisio on henkilö, joka on jotenkin aina ollut minulle olemassa, mutten ole koskaan aiemmin lukenut mitään hänen kirjaansa. Luulen, että olen ohimennen kohdannut jotain tekstikatkelmia ja haastattelujakin olen katsonut/kuunnellut/lukenut. Siis jotenkin olen tiennyt kuka ja millainen tyyppi hän on, salaa olen jopa kaukaa ihaillut ja arvostanut häntä kuitenkaan hänen töihinsä paneutumatta.

Kiinnostuin kesän aikana HLBTI -aiheisesta kaunokirjallisuudesta. Omat näppini olivat pelissä vuoden 2014 Helsinki Priden osalta ja huikean tapahtuman jälkeen halusin myös aihepiiriä käsittelevän lukukokemuksen (siis muitakin kuin Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjan tai Marja Björkin Poika -kirjan). Twiittasin tästä Helmet-kirjastolle ja sieltä tuli vastauksena suora linkki valmiiseen listaan. Ai, että kuinka hyvää palvelua!

Kuitenkin koska lainaan kroonisesti liikaa kirjoja tällaiset ei-niin-kiireelliset saavat sitten odottaa vuoroaan hetken, uutuudet kun pitää jonojen takia lukea heti mikäli ei halua jonotella uudestaan. Kirja on siis ollut minulla lainasta elokuusta asti, mutta sain sen luettua vasta hiljattain. Ja todella pidin lukemastani.

Punainen erokirja on itse asiassa Saision omaelämäkerrallisen trilogian kolmas osa. Nyt mentiin siis hieman takaperoisessa järjestyksessä, mutta lukukokemusta tai asioiden ymmärtämistä se ei haitannut (joskaan en toki voi väittää sitä, etteikö lukukokemus voisi olla vielä parempi, mikäli edelliset osat on luettu). 

Ajallisesti kirja sijoittuu pääasiassa 1970 -luvulle, Saision opiskelija-aikoihin ja ennen kaikkea ihmissuhteisiin. Saisio kertoo rakkaudestaan Klovnisilmäiseen tyttöön ja Havvaan. Myöhemmin löytyy elämänkumppani Honksu. Rakkaus ehtii repiä rikki, monta kertaa. Suomen rikoslaista homoseksuaalisuus poistettiin 1971 ja vuonna 1981 homoseksuaalisuus lakkasi olemasta virallisesti listattu sairaus. Kaapista ulos tulemisensa jälkeen Saisio on käynyt äitinsä kanssa jotakuinkin seuraavanlaisen puhelinkeskustelun:

"- Ollaan isän kanssa tässä mietitty, että voidaan kustantaa sulle yksityislääkäri, jolle menet puhumaan tästä ongelmastas.

Sanon, että minulla ei ole ongelmaa.

Sydän lyö niin, että kylkiluihin sattuu.

Sanon, että ongelma on aivan muualla, esimerkiksi yhteiskunnassa, joka ei tunnista eikä tunnusta rakkautta rakkaudeksi vaan...

-Että lääkäriin et suostu menemään, vaikka me se isän kanssa kustannettais, äiti keskeyttää.

-Tarkotat siis psykiatria, minä kysyn.

-En tarkota, äiti vastaa. - Semmoset sinä puhut puolelles kymmenessä minuutissa, kai mä nyt sinut tunnen. Tarkoitan oikeaa lääkäriä."

Vaikka keskustelu on toki äärimmäisen surullinen, niin silti se oli mielestäni yksi kirjan huikeimpia hetkiä, äidin kommentti kertoo tyttärestä aivan valtavan paljon. Siis se, että hän on sitä mieltä, että Pirkko saisi puhuttua psykiatrin puolelleen.

Punainen erokirja soljuu tilanteesta, hetkestä ja ennen kaikkea tunteesta toiseen. Kirjassa on rohkeutta, rakkautta, taidetta. Suruja, iloja täyttä elämää. Niin paljoin tunnetta! Tarinan kerrontaan kuitenkin hyvin pätkittäin ja kerronan tyylinä se ei toki miellytä kaikkia. Juuri kerronan vuoksi Saisio on erimerkiksi Goodreadsin arvioinneissa saanut varsin monenlaisia tähdityksiä ja kommentteja. Itse pidän tällaisesta kirjoitustyylistä. Kun ajatuksesta saa kiinni, niin teksti vie mukanaan ja loogisesti paikasta toiseen. Saisio vaatii lukijaansa keskittymään häneen täysin, mutta antaa yhtä paljon myös takaisin.

Punainen erokirja voitti muuten Finlandia -palkinnon vuonna 2003. Hän lahjoitti koko palkintosumman Setalle. Saision ystävät olivat perustamassa Setaa, myös tätä sivutaan kirjassa.

En millään haluaisi viedä tätä takaisin kirjastoon, vaikka kirjan kansi onkin ruma.

Franz Kafka: Nälkätaiteilija

Melankolisuuteen taipuvaisena olen teini-ikäisestä asti tuntenut jännää mielenkiintoa Franz Kafkaa kohtaan. Yksinäinen taiteilija, joka kuolee suhteellisen nuorena (40-vuotiaana) ja joka ennen kuolemaansa pyytää ystäväänsä tuhoamaan omat tekstinsä. Ystävä ei kuitenkaan pyyntöä noudata ja Kafkan tekstejä julkaistaan tämän kuoleman jälkeen ja vuosien saatossa niiden saama arvostus vain kasvaa. (Tämän lyhyen ja hataran historiikin pohjana on oma muisti ja wikipedian artikkeli)

Lukiossa törmäsin jollain äikän kurssilla johonkin Kafkan tekstikatkelmaan (ei mitään hajua mikä tekstinpätkä oli kyseessä). Mielenkiintoni heräsi, mutta muutamia vuosia myöhemmin Oikeusjuttuun tarttuessani koin sen liian raskaaksi, enkä saanut teosta luettua loppuun. Huomasin toistavasti lukevani samoja sivuja uudestaan ja tuntui siltä, että tekstistä on mahdotonta saada otetta (juuri sellainen lukukokemus, joka opettaa pelkäämään klassikoita). Nyt kun kirjastossa osui kohdalle tämä novellikokoelma (jos tällaista ilmaisua voidaan käyttää, eihän Kafka tätä itse koonnut), niin mielenkiintoni heräsi uudelleen. Ehkä novellit olisivat helpompi tie Kafkan maailmaan...

Täytyy sanoa, että todella pidin lukemastani. Nälkätaiteilija sisältää esipuheen lisäksi 9 novellia, joista erityisiksi suosikeikseni nousivat Muodonmuutos ja Rangaistussiirtolassa (googlettelun perusteella nämä ovatkin sieltä Kafkan tuotannon tunnetuimmasta päästä). 

Kafkan tarinoiden maailmat ovat kuin mielettömiä unia, jotka häilyvät jossain todellisuuden ja surrealismin rajamailla. Muodonmuutoksessa päähenkilö huomaa eräänä päivänä muuttuneensa yön aikana "suunnattomaksi syöpäläiseksi". Tämä kuvastaa mielestäni Kafkan unimaista maailmaa varsin hyvin: ilman mitään selitystä päähenkilö on ja pysyy syöpäläisenä (eli jonkinlaisena torakkana, lukijalla on varsin vapaat kädet mielikuvan kehittelyyn) ja muu perhe yrittää jotenkin kummallisesti oppia elämään uuden tilanteen kanssa.

Rangaistussiirtolassa -novellissa kerrotaan hirvittävästä teloituskoneesta, jota vielä eräs upseeri ihailee- ehkä hän on ainoa. Kone ja teloitukset ovat aikanaan olleet suurta kansanhuvia, nyt vain haalistuva muisto menneistä kultaisista vuosista.

Osaa novelleista en sitten ymmärtänyt laisinkaan, mutta novellikokoelmien ilo piileekin mielestäni siinä, että mikäli jokin tarinoista ei miellytä niin jostain toisesta voikin saada sitten enemmän irti. Pienestä haastavuudestaan huolimatta Kafka oli myös varsin oivallista luettavaa aamujunaan, vaikka Rangaistussiirtolassa olikin tarinana niin vahva, että se lähestulkoon aiheutti pahoinvointia. Samalla itselleen saa tahattomasti "älykön leiman". Eräs keskustelu meni suunnilleen näin:

"Mitäs sie nyt luet?"

"No iltaisin xxx (en enää muista mikä sillä hetkellä oli menossa) ja aamun junakirjana on nyt Kafkaa."

Mielenkiintoisia mielenmaisemia, suosittelen lämpimästi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

En tiedä onko mitään mieltä kirjoittaa Neljäntienristeyksestä, sillä kun kyseistä teosta on jo niin paljon kehuttu ja kun vielä itsekin pidin siitä, niin en varmaankaan voi tuoda keskusteluun enää mitään uutta. Mutta siitäkin huolimatta haluan kirjoittaa jotain, sillä lukukokemus oli niin sykähdyttävä.

Neljäntienristeys kertoo eri ihmiskohtaloista yhden suvun sisältä. Päähenkilö vaihtuu vuorollaan ja yksi tarina seurataan kronologisesti jostain alusta johonkin loppuun. Draamankaari kulkee jokaisessa tarinassa, joista hahmottuu yksi iso kokonaisuus, mutta varsinaisesti yhtä suurta juonta kirjassa ei ole. Kun yksi tarina kuitenkin pyritään kertomaan suht lyhyesti, niin ajassa hypätään eteenpäin muutama vuosi tai yli kymmenen vuotta kerrallaan ja yksittäiset tilanteet hahmottavat vähitellen suurta kokonaisuutta. Teoksessa on novellimainen ote, mutta se pysyy silti upeasti kasassa ollen yksi tarina. Samat hahmot saattavat vilahtaa toisissa tarinoissa, mutta kun päähenkilön tarina on kerrottu siihen ei enää palata takaisin. 

Kaikki kuitenkin alkaa vuodesta 1895 ja päättyy vuoteen 1996. Välissä on sota-aika, jonka aikana ja jälkeen kaikesta on pulaa ja vähitellen rakennetaan uutta. Tarinan ajallinen sijoitus ei lähtökohtaisesti ole omia suosikkejani- Suomen sodat ja sen jälkeinen aika eivät jostain syystä ole tähän mennessä kiinnostaneet minua erityisen paljon, vaikka kaikki tuo on vielä suhteellisen lähellä, eikä historiaa tulisi unohtaa. Mutta  vaikka mentiinkin mukavuusalueen ulkopuolelle, niin Neljäntienristeys oli lukukokemuksena yksinkertaisesti huikea. Upea.

Vaikka sodat ja jälleenrakentamisen aika ovat kirjassa vahvasti läsnä niin tarinan päähenkilöiksi kohoaa silti lähes pelkästään naisia. Huolimatta siis siitä, että luonnollisesti sota-ajan keskiössä ovat usein miehet ja tässä tapauksessa kirjailijakin sattuu olemaan mies. 

Kinnunen on tarkkanäköinen kirjailija, joka ottaa hienosti eri näkökulmat haltuunsa ja kykenee avaamaan hienosti sen, että asiat ovat harvoin niin mustavalkoisia. Hahmo, joka tuntuu jonkun toisen näkökulmasta ikävältä henkilöltä saa toisesta vinkkelistä ymmärrystä osakseen. Ja päinvastoin. 

Neljäntienristeys on ennen kaikkea teos ihmiseltä, joka rakastaa kieltä ja sanoja. Sivumäärällisesti teos ei ole valtava (334 sivua), mutta tarinana se on iso. Luultavasti tulee olemaan sellainen, joka on omaankin hyllyyn saatava.

Tällaisia lukukokemuksia osuu kohdalle harvoin. Viimeisten rivien jälkeen iholla kulkivat kylmät väreet ja melkein itketti. Jotain näin hienoa lukee niin harvoin.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Olen ollut Muumien ystävä aina. 90-lukulaisen lapsen tavoin olin kuin naulittu television eteen valkoisten palluroiden taapertaessa ruutuun. Murrosikäisenä kiinnostuin myös Muumikirjoista ja vielä myöhemmin Muumisarjakuvista. Siksi olinkin vuosi sitten joulukuussa häkeltynyt, kun eräänä työpäivänä (olin Akateemisen kirjakaupan korttiosastolla töissä, toim. huom.) tätä kauniskantista teosta kannettiin kassalle useampaankin otteeseen päivän mittaan. Tieto tällaisen kirjan ilmestymisestä oli mennyt minulta aivan ohi ja kateellisena katsoin, että mikä ihanuus pääsekään moneen joulupakettiin!

Muumien fanituksesta huolimatta Tove Jansson ei ole ollut minulle järin tuttu hahmo. Tiesin oikeastaan vain sen, mitä erilaisten muumianalyysien kautta (esim. Sirke Happosen Muumioppaassa) oli ilmennyt, mutta yhtään kirjaa Tovesta en ole aikaisemmin lukenut.

Vaikka siis Tove kiinnosti ja kirjastakin innostuin, niin tässä kävi lopulta niin, että sain kirjan lainattavakseni joskus viime keväänä, mutta jälleen iski todellisuus vasten innokkaan lainaajan kasvoja ja jouduin palauttamaan teoksen sitä lukematta ja asettumaan jonoon nöyrästi uudelleen. Aina on aikaa lukea, mutta se aika ei vain tahdo kuitenkaan aina riittää.. Mutta nyt vihdoin KAHDEN jonotuskerran jälkeen sain tämän käsiini ja eräpäivää hipoen ehdin jopa lukemaankin.

Pitkä jonotus teki kuitenkin tehtävänsä ja nyt tässä kävi lähestulkoon niin, että tartuin teokseen pienen velvollisuuden tunnon kanssa, ajatellen, että pitäähän minun tämä nyt lukea, vaikka suurin into olikin tiessään. Onneksi luin.

Olen kuullut ja lukenut monen vertaavan tätä Boel Westin julkaisemaan Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä -teokseen ja näissä vertailuissa West on ollut yleensä voitokas ja Karjalaisen teos on tähän nähden koettu ohueksi. Itse olen kykenemätön tähän vertailuun osallistumaan (vielä), mutta tästä teoksesta pidin aivan valtavasti.

Tove Janssonin elämästä tietämättömälle tämä on oivallinen ja varsin selkeä katsaus hänen elämäänsä ja taiteeseensa. Kirja sisältää laajasti otteita kirjeenvaihdoista, joiden kautta päästään välillä todella lähelle Tovea. Kuvien valtava kirjo antavat hyvän käsityksen siitä, kuinka monipuolinen taiteilija Tove Jansson todella oli. Taiteen laajuus oli minulle toki tuttua jo esimerkiksi kesän 2014 Ateneumin näyttelystä, mutta siltikin oli ilahduttavaa palata eri aikakausiin ja lukea lisää tarinoita teosten tiimoilta.

Taiteen lisäksi myös Toven ajatusmaailma, toiveet, haaveet ja ihmissuhteet on tuotu teoksessa esille, joskaan toki koskaan ei ehkä tällaisessa tapauksessa voi olla aivan varma, että mikä oli koko totuus ja missä mennään spekuloinnin puolelle. Eriyisesti Toven ja Vivica Bandlerin välinen suhde oli mielenkiintoista, jopa riipivää luettavaa ja tästä innostuneena muistin, että viime talvena minulle suositeltiin Vivica Bandlerin elämäkertaa. Kunhan kirjapino taas hieman kutistuu aivan tarttua siihen aivan varmasti.

Tove on tässä kuvassa mielestäni erityisen kaunis

Tämän teoksen jälkeen tuo Westin kirjoittama elämäkerta alkoi todella kiinnostamaan, mutta kokonaisuutena Karjalaisen teos oli mielestäni hyvä. Kiinnostukselle jäi sopivasti tilaa, mutta kuvien rytmittämänä teoksen luki varsin helposti. Kirja onkin tarinansa lisäksi selvä kunnianosoitus Tove Janssonin taiteelle ja tämä painos oli mielestäni erityisen kaunis. Saattaa jopa olla, että tämän hankin vielä omakseni.

Tekstini tästä on todella ohut lukukokemukseeni suhteuttuna, mutta lukukokemuksen jälkeen en voinut kuin ajatella, että "Voi ihana Tove!"

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Lapseton pariskunta Jack ja Mabel ovat jättäneet kaiken ja muuttaneet Alaskan karuihin maisemiin. Eletään 1920-lukua. Pariskunta on vetäytynyt tietoisesti syrjään voidakseen keskittyä toisiinsa, mutta siitä huolimatta he huomaavat olevansa ajautumassa erilleen. Päivisin molemmat puuhaavat omien töidensä parissa. Jack yrittää saada tilan peltoa viljeltävään kuntoon ja vaikka ikä painaa jo päälle hän ei halua luovuttaa, vaikka työ on vanhenevalle miehelle rankkaa. Mabel puolestaan kotitöiden ohella yrittää saada taloon lisätienestejä leipomalla piirakoita. Elämä on niukkaa ja Alaska on ankara.

Ensilumen sataessa Jack ja Mabel muovaavat lumesta lapsen, joka on seuraavana aamuna sulanut, mutta sen sijaan pihapiirissä alkaa hiippailla outo pikkutyttö.

Tyttö on kuin säikky villieläin, joka pyörii uteliaana pihan tuntumassa, mutta luikkii karkuun, mikäli häntä menee liian lähelle. Vähitellen tytön ja vanhan pariskunnan välille syntyy luottamus, jonka jälkeen kysymys kuuluu mikä tyttö oikeastaan on. Syntyikö hän lumesta? Mabel muistaa lapsuudestaan tarinan, jossa pariskunta saa lumilapsesta todellisen lapsen itselleen. Voiko satu muuttua todeksi?

Lumilapsi (2012) on Eowyn Iveyn laajasti suosiota saanut esikoisteos. Kirjan suosio on helppo ymmärtää, sillä teksti on sujuvaa, kirjan tunnelma on hyvin voimakas (Alaskan viiman voi todella tuntea) ja tarina pitää koko ajan hieman varpaillaan. Jack ja Mabel pohtivat tytön taustaa omissa ajatuksissaan ja lukija sukkuloi heidän ajatustensa välillä rakentaen kokonaiskuvaa kahdesta eri näkökulmasta. Mikä tyttö oikeastaan on? Kirja häilyy kaiken aikaa jossain sadun ja todellisen maailman rajamailla.

Erityisen paljon pidin kirjan tunnelman onnistuneesta kielellisestä kuvailusta, Jackista ja Mabelista ja alkujännityksestä tytön suhteen. Järin viehättynyt en ollut kuitenkaan siitä, että tarinaa lähdettiin kuljettamaan Mabelin tunteman sadun kautta. Tarina paljastuu tietenkin myös lukijalle, jonka jälkeen juonta seuraa jossain määrin valmiiden raamien kautta. Jack ja Mabel ovat mielenkiintoisia hahmoja ja Alaskan kuvaus on mielestäni erityisen onnistunut. Samoin kuin vähitellen tutuksi tulevan "naapuriperheen" jäsenet ovat mainioita hahmoja. Kun herkullisia palasia on valmiiksi paljon tarinan käsitteleminen sadun raamien puitteessa on vain yksinkertaisesti tylsä ja tietyn alkujännityksen jälkeen tarina jopa junnaa hieman paikoillaan.

Mutta kuten sanottu Lumilapsen suosio on myös helppo ymmärtää- vaikken mielestäni lue kovin haastavia teoksia, niin tämä oli jotenkin niin helppo, että tarina vie mennessään. Ja toki mikäli jostain teoksesta kuulee paljon kehuja, niin myös odotukset ovat korkealla. Valitettavasti ne eivät tällä kertaa täyttyneet.

Lumilapsi oli 26. tämän vuoden Goodreadsin kirjahaasteestani, jossa siis itselläni on tavoitteena lukea 35 kirjaa. Tähän mennessä luetut:

1. Jeffrey Eugenides: Middlesex

2. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot

5. Pekka Hiltunen: Iso

6. Herman Koch: Illallinen

7. Kari Hotakainen: Luonnon laki

8. Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

9. Jonathan Glover: Ihmisyys, 1900-luvun moraalihistoria

10. Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

11. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

12. Malala Yousafzai: Minä olen Malala

13. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

14. Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

15. Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

16. Nura Farah: Aavikon tyttäret 

17. Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

18. Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani (Maanlapset -sarjan ensimmäinen osa)

19. Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

20. Peter Hoeg: Lumen taju

21. Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

22. Hans-Joachim Lang: Parakki 10 - naiset Auschwitzin koe-eläiminä

23. Miina Supinen: Apatosauruksen maa

24. J-P Koskinen: Ystäväni Rasputin

25. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 2: Sairaus

26. Eowyn Ivey: Lumilapsi

Lisäksi:

Sirke Happonen: Muumiopas

Robert Kirkman: The Walking Dead, toinen osa

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko

Robert Kirkman: The Walking Dead, kolmas osa

Jenny Belitz-Henriksson: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 2: Sairaus

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjan ensimmäisen osan ilmestyminen kesällä 2013 sai Suomessakin melkoisen mediahuomion ja jokaiselle lieneekin selvää, mistä sarjassa on kyse: AIDSin saapumisesta Ruotsiin.

Gardell on kirjoittanut trilogian, jossa hän kertoo millaista oli elää ajassa, jolloin homous oli vielä tabu ja sitten yks kaks maahan saapuukin tappava tauti, joka koskettaa nimenomaan homomiehiä. Homorutto.

Olen lukenut sarjan ensimmäisen osan, Rakkaus, viime kesänä, joten vuoden takaisen lukukokemuksen pohjalta tässä hieman pohjustusta sarjan ensimmäiseen osaan:

Rakkaus -kirjassa esitellään trilogian keskeisimmät henkilöt. Seppo ja tämän kumppani Lars-Åke. Ihana homoemo Paul, jolta puuttuu tilannetaju, mutta joka haluaa pitää huolta kaikista. Ja erityisesti Benjamin ja Rasmus, jotka ovat nuoria vielä itseään etsiviä homomiehiä ja joiden kautta lukija tutustuu 1980-luvun Tukholman homoympyröihin. Rakkaus on ennen kaikkea kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja kiintymyksestä. Yhteisöstä, jonka nämä miehet keskenään muodostivat.

Ensimmäisestä kirjasta asti on tietenkin selvää, että AIDS (joka kuitenkin on ensimmäisessä teoksessa vielä lähinnä etäinen uhka) lopulta saapuu ja vie miehiä mennessään. Muistan Gardellin kertoneen jossain haastattelussa, että hänen ystävänsä (vai hän itse?) säilytti tummaa pukua työpaikalla, koska hautajaisia oli tuolloin niin usein.

Ensimmäisen kirjan hahmot ovat edelleen toisessa teoksessa, Sairaus, läsnä ja nyt AIDS on todellakin saapunut Ruotsiin. Lehtien otsikot lietsovat pelkoa tiedottaessaan taudin leviävän hyttysten välityksellä. Papit kommentoivat sairauden olevan hyvä asia, mikäli sillä saadaan homot pois haureuden tieltä.

Jonas Gardell on itse ollut näiden tapahtumien keskellä ja voimakas omakohtainen kokemus välittyy sentimentaalisesta tekstistä. Välillä tuntuu siltä, että Gardell jopa aliarvioi lukijansa toistoilla ja massiivisilla tunnelatauksilla, että lukija varmasti ymmärtää kuinka suuresta tragediasta tässä on nyt kyse. Fiktiivisenä teoksena en olisi jaksanut tätä lukea, mutta näin tositarinan muodossa sopii kyllä ja lukijana annan Gardellille anteeksi tämän sentimentaalisuuden.

Vaikka voimakkaat tunnelataukset välittyvät lukijalle turhankin vahvasti on kirjassa tekstillisesti paljon hyvääkin. Ensinnäkin vaikka Gardell on itse nähnyt tämän kaiken teokset eivät ole minä-muotoisia, eikä niissä ole henkilöä nimeltä Jonas. Gardell liikkuu sujuvasti ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen tarinaa kertoessaan. Kirjoissa on myös kerrottu monista tapahtumista, joissa Gardell tai kukaan hänen ystävänsä ei ole voinut olla läsnä, mutta hän on luonut siltoja tapahtumien ja ihmisten välille. Menivätkö keskustelut oikeasti juuri niin kuin hän ne kuvittelee? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Ei yksittäisillä keskusteluilla vaan historian kokonaiskuvalla.

Tiivistämällä koko tarinan olisi varmasti saanut myös yhdeksi kirjaksi, mutta kahden teoksen perusteella tarinan kertomisessa on ollut oleellista luoda draaman kaarta myös jakamalla tarina osiin. Siinä missä ensimmäinenkin teos on koskettava, niin tässä toisessa osassa tunnelma selvästi tiivistyy ja lukijan sydäntä pistetään vielä enemmän ruttuun. Kolmas osa lienee melkoisen raskas lukukokemus.

Vaikka tarina paikoitellen kirjoituksen puolesta tökkisikin Jonas Gardell tekee upean työn kunnioittaessaan kuolleita ystäviään tämän teossarjan myötä. En itke koskaan kirjoja lukiessa ja tätäkin luin lähinnä työmatkoilla, eli julkisessa tilassa, mutta voi olla, että kolmannen teoksen kanssa käperryn turvallisesti sohvalle.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kuten olen jo muutamaan otteeseen täällä maininnutkin, niin en juurikaan osta kirjoja itselleni, mutta kuitenkin vastaanotan niitä mielelläni lahjaksi. On mielenkiintoista huomata, mitä kirjoja muut valitsevat minulle luettavaksi. Olen kuitenkin sikäli inhottava kirjalahjottava, että saattaa helposti vierähtää parikin joulua, ennen kuin tartun lahjakirjaan. Tämä yksinkertaisesti johtuu siitä syystä, että kannan kaiken aikaa kirjastosta luettavaa kotiin selkä vääränä ja oman hyllyn kirjoilla nyt ei vaan ole kiire mihinkään. Ne odottavat oikeaa hetkeä.

Mutta sen oikean hetken tullen on ihanaa, kun omasta hyllystä löytyy luettavaa ja yleensä huomaa säästelleensä jotain teosta juuri oikeaan hetkeen. Kiitos siis äidille muutaman vuoden takaisesta joululahjasta, sen aika oli NYT.

Luen aina työmatkoillani, varsinkin aamuisin, mutta tässä muutama viikko takaperin olin niin kertakaikkisen väsynyt, että sillä hetkellä kesken ollut kirja J-P Koskisen Ystäväni Rasputin tuntui aivan liian raskaalta aamulukemiselta väsyneelle mielelle. Sen sijaan novellikokoelma oli juuri se, mitä tarvitsin ja onneksi apu löytyi omasta kirjahyllystä! Tätä siis tarkoitan sillä, että kirjaan tarttumisessa saattaa todella kestää, mutta yleensä sitten kun sen lopulta lukee on juuri oikea hetki- keksin illalla laukkua pakatessani, että ratkaisu kaikkeen on novellit ja onneksi ei sillä hetkellä tarvinnut tuskailla sen kanssa, että kirjasto on jo kiinni.

Työmatkaluettavaksi valikoitui siis Miina Supisen Apatosauruksen maa (2010). Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, jotka sisältävät yhteensä 21 novellia. Lyhyimmät ovat muutaman sivun mittaisia ja pisimmät taas parisen kymmentä sivua, ehkä vielä omiin lukuihin jaettuna.

Kuten novellikokoelmissa yleensä, niin myös tämä teos sisälsi tekstejä, joista piti enemmän ja joita piti pohdiskella hetken aikaa ennen seuraavaan siirtymistä, mutta toisaalta myöskin tekstejä, jotka vain lukaisi läpi ja siirtyi seuraavaan. Yksikään novelleista ei ollut mielestäni huono, mutta jotkut nousivat toisten yläpuolelle. 

Teksteissä käsitellään hyvin erilaisia aiheita ja teemoja ja vaihdetaan sujuvasti näkökulmaa sukupuolta ja ikää vaihdelleen. Suosikkinovellieni joukosta löytyy esimerkiksi vahtimestari, joka päivästä toiseen vahtii nykytaideteosta (tässä novellissa oli muuten mielestäni ehkä koko teoksen hienoin lause: "Vahtimestari ajatteli terasseja, joilta mies saattoi löytää naisen.", ei mikään maailmoja muuttava kommentti, mutta joskus jokin yksittäinen lause vain kolahtaa!) ja isä joka tuskastuu kun tytär ei osaa arvostaa kauniita lelujaan (joilla isä ehkä jopa itse leikkisi mielellään).

Supisen novellit tarjoavat mielestäni mukavaa ajatusten ja arjen pyörittelyä uudelle tasolle ja novellien vahvuus on se, että voidaan hetkeksi keskittyä yhden palikan uudelleen kääntämiseen, mutta kokonaisia maailmoja ei tarvitse luoda uuden kirjan verran.

Apatosauruksen maan jälkeen oikeastaan jälleen ihmettelin, että miksi novellikokoelmiin tulee tartuttua niin harvoin. Etenkin tällaiselle työmatkalukijalle novellit sopivat paremmin kuin hyvin!

Suosituksia hyvistä novellikokelmista otetaan siis ilolla vastaan!!

Omissa kirjoissa on myös se kiva puoli, että löytää kauniita kansia paperien alta

Ostin myös pitkästä aikaa omaan kirjahyllyyni täytettä. Helsingissä oli jälleen Sarjakuvafestivaalit ja nyt kun kerrankin on työssäkäyvä ja palkkaa saava ihminen niin päätin ostaa pari suosikkia oman pienen sarjakuvakokoelmani jatkoksi. Cyril Pedrosan Kolmen varjon lukemisesta onkin itse asiassa vierähtänyt niin pitkä tovi, että jokin syysilta (tai väsyneenä aamuna) taidankin tarttua siihen... Tosin saattaa taas parit joulut vierähtää ennen sitä.

Tumman veden päällä (elokuva)

Peter Franzén julkaisi esikoisteoksensa Tumman veden päällä vuonna 2010. Tarina kääntyi kirjailijan käsissä myös (esikoisohjaus) elokuvaksi, joka sai ensi-iltansa vuonna 2013. Franzén on siis ohjannut elokuvan ja näyttelee myös yhden pienen (joskin merkittävän) roolin elokuvassa.

Omaelämäkerrallisen tarinan päähenkilö on kouluiän kynnyksellä olevan Pete (Olavi Angervo). Perheen äiti (Matleena Kuusniemi) yrittää pitää kulisseja yllä ja perheen koossa, vaikka isä (Samuli Edelmann) on humalassa liian usein ja viinapäissään myös väkivaltainen. Eletään 1970-luvun pohjoisen pikkupitäjässä ja apua on vaikeaa hakea, kun kotona riehuva isä on myös poliisi.

Perhe karkaa tarvittaessa mummolaan vaikka keskellä yötä pakoon väkivaltaista isää ja seuraavana päivänä katuva "perheen pää" pyytelee anteeksi pienten lahjojen kera. Peten Kelju K. Kojootti
-hahmokokoelma kasvaa jokaisen ryyppyillan jälkeen.

Siitä on jo muutamia vuosia kun olen kirjan lukenut, mutta luonnollisesti arvioin elokuvaa suhteessa alkuperäisteokseen. Elokuva tavoittaa mielestäni hyvin tunteen siitä, miten hajanainen voi olla ongelmaperheen lapsen todellisuus. Muistot ja ahdistavat tunteet nousevat ajoittain pintaan ja pelottavan tilanteen tullen omat korvat sulkeutuvat ja omat sydämenlyönnit täyttävät pään. Todellisuus on epäselvää ja hajanaista, mutta luottamus lähimpään aikuiseen säilyy kaikesta huolimatta. Lapsi haluaa aina olla omien vanhempiensa puolella.

Elokuvan ja kirjan kerrontakeinot ja mahdollisuudet ovat tietenkin aina erilaiset. Kirja mielestäni tavoitti lapsen mielen erityisen hyvin ja tarjosi oivaltavia yksityiskohtia- miltä asiat tuntuvat ja tuoksuvat. Peten pelonsekainen suhde isän anteeksipyyntöinä toimiviin Kelju K. Kojootteihin on kirjassa hyvin vahva teema, jota elokuva ei mielestäni samalla tapaa tavoittanut. Samoin kotona oleva tuohikontti, johon koskeminen on ehdottomasti kielletty jää Kelju K. Kojoottien lailla etäiseksi teemaksi.

Kuitenkin Peten ja isän välinen suhde on elokuvassa kuvattu onnistuneesti. Vaikka olen melko vahvasti Samuli Edelmann -rajoittunut, niin tässä elokuvassa hän tekee erinomaisesti roolin häilyvänä aikuisena, joka on vuoroin rakastava ja turvallinen, vuoroin äärimmäisen pelottava, arvaamaton ja väkivaltainen. Myös perheen äidin roolia esittävä Matleena Kuusniemi vie pisteet kotiin- pohjoisen murre on erityisen hyvin hallussa. Lisäksi Ismo Kallio mummolan turvallisena pappana on erinomainen. Aivan ihana!

Kaiken kaikkiaan Tumman veden päällä on mielestäni vahvempi luku- kuin katselukokemus. Toki perheväkivalta- ja alkoholismitarinoita kirjallisuuskin on pullollaan, mutta teosta lukiessa on niin lähellä päähenkilöä, että tarinan kokemus on kokonaisvaltaisempi. Tumman veden päällä ei ole elokuvanakaan huono, mutta katsojana tuntui silti siltä, että tällaisia 70-luvun Suomeen sijoittuvia viinan huuruisia elokuvia, joissa nyrkit heiluvat olen nähnyt niin paljon.

Leffaseuranani oli henkilö, joka ei ollut kirjaa lukenut ja hän piti kyllä elokuvasta. Itse jälleen harmittelin kaikkien niiden katsojien puolesta, jotka kokevant ohuehkon elokuvan vahvan kirjan sijaan.

Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista

Blogia perustaessa nimi on tietenkin yksi olennaisimmista asioista, mitä tulee päättää. Yksi olennaisimmista ja yksi vaikeimmista. Luokkahuone viittaa siis siihen, että kotimme sijaitsee vanhan koulun vanhassa luokkahuoneessa. Nyt kun häpeillen tätä kirjoitustahtia tarkastelen totean, että Maailman Hitain Kirjablogi olisi varmaankin myös ollut osuva nimivalinta.

Tuli kevät ja kesä. Tuli kiire. Huomaan jälleen olevani tilanteessa, jossa lainaan kirjoja enemmän kuin ehdin lukemaan ja lukevani kirjoja niin kiireessä, ettei niistä jää tarpeeksi mieleen. Ainakaan niin paljoa, että niistä osaisi vielä jotain kirjoittaakin.

Lukenut kuitenkin olen. 35 kirjan kirjahaasteesta on luettuna 20 (tämän illan jälkeen 21) ja lisäksi näitä kirjoja, joita en haasteen joukkoon laske. Tällä kertaa esittelyssä siis Jenny Belitz-Henrikssonin toimittama ja Laura Ojan ja Raisa Kyllikki Rannan kuvaama teos: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista.

Pohjustuksena sen verran, että itselläni ei ole vielä kuvia, mutta olen tiennyt oikeastaan aina haluavani vähintään yhden tatuoinnin. Yksi kuvaprojekti on jo hyvin pitkällä ja luultavasti ensi keväänä on aika ottaa väriä ihoon.

Olen ajatellut tatuointien olevan jo niin vanha juttu, ettei ihmisiä oikeastaan enää jaksaisi kiinnostaa löytyykö kuvia vai ei. Näiden naisten kertomusten perusteella olin väärässä. Kirjan toimittanut Belitz-Henriksson on itse tatuoitu, mutta sen sijaan kummallakaan kirjan valokuvaajista ei ole yhtään tatuointia. Mielenkiintoista taustatietoa.

Kirjassa on keskitytty nimenomaan tatuoituihin naisiin, jotka kertovat millaisia kuvia he ovat ottaneet, minne ja miksi. Osalla on suuria tarinoita kuviensa taustalla, joku toinen on taas valinnut jostain kivan kuvan ja ottanut sen ehkä hetken mielijohteesta.

Vaikkei tatuoinneista pitäisikään, niin se kuvien kirjo, joka näihin naisiin on kuvattu on vaikuttava. Kuvat ja tarinat osoittavat, etteivät tatuoinnit ole enää aikoihin olleet pelkkää mustaa tai tummansinistä suttua, vaan todellista taidetta. Tyylejä ja tulokulmia aiheeseen on tasan yhtä monta, kuin on artisteja ja asiakkaitakin.

Kauniista kuvista ja tatuointien jo verrattain pitkästä historiasta huolimatta palautetta ja ennakkoluuloja tatuoinnit herättävät siltikin. Monet kirjan naisista kertovat kokeneensa sen, kuinka joku tuntematon saattaa vaan yks kaks ilmoittaa, ettei pidä tatuoinnista ja että tatuoinnin kantaja on "pilannut ihonsa ja tulee katumaan sitä vielä vanhempana". Ehkä siis todellakin olen ollut naiivi ajatellessani, ettei tatuoinneista juurikaan jakseta enää välittää- lukuunottamatta esim. tiettyjä työtehtäviä. Siltikin hihat (eli koko käsivarren peittävät tatuoinnit), kaulatatuoinnit ja sormitatuoinnit yhdistetään melko herkästi mielikuvissa vankilaan.

Kirjan naiset kokivat pääsääntöisesti myös, että tatuoituja naisia pidetään kuvasta, sen paikasta ja koosta riippumatta villeinä, rohkeina ja itsenäisinä.

Kirja itsessään on mielestäni täyttä taidetta. Kuvat ovat henkeäsalpaavan upeita ja vasta-argumenttina "tulet katumaan vielä myöhemmin" kommenteille kirja kiteyttää myös sen, ettei tatuointeja kannata aina ottaa niin vakavasti. Monilla näistäkin naisista oli kuvia, joista he totesivat, etteivät ehkä enää ottaisi, mutta nyt kuva kertoo eletystä elämänvaiheesta.

Kirja on täyttä herkkua tatuointien ihailijoille ja harrastajille, mutta se voisi tarjota myös oivallisia näkökulmia niille, jotka eivät tatuoinneista pidä. Mielipidettä ei tarvitse muuttaa, mutta ehkä näkökulma aiheeseen voi laajentua.

Lopuksi mainittakoon vielä, että kirjasta kiinnostuin Helsinki Pride -blogin vieraskynätekstin kautta, jossa Jenny Belitz-Henriksson kertoo, miten häneen on tatuoituna naisena suhtauduttu. Jutussa oli myös vinkki tästä ihanasta kirjasta.

Lopuksi vielä listattuna tämän vuoden lukemiset:

1. Jeffrey Eugenides: Middlesex

2. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot

5. Pekka Hiltunen: Iso

6. Herman Koch: Illallinen

7. Kari Hotakainen: Luonnon laki

8. Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

9. Jonathan Glover: Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria

10. Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merril Hintikka

11. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

12. Malala Yousafzai: Minä olen Malala

13. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

14. Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

15. Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

16. Nura Farah: Aavikon tyttäret

17. Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

18. Jean M. Untinen-Auel: Maan lapset - Luolakarhun klaani

19. Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

20. Peter Hoeg: Lumen taju

Lisäksi:

Sirke Happonen: Muumiopas

Robert Kirkman: The Walking Dead, toinen osa

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko

Robert Kirkman: The Walking Dead - kolmas osa

Jenny Belitz-Henriksson: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farahin Aavikon tyttäret sai luonnollisesti paljon huomiota ilmestyessään, sillä Farah on itse kotoisin Somaliasta ja hän on muuttanut Suomeen 13-vuotiaana. Aavikon tyttäret on siis ensimmäinen somalin suomeksi kirjoittama teos.

Aavikon tyttäriin Farah on ottanut aineksia äitinsä ja isoäitinsä kertomuksista, mutta kyseessä on täysin fiktiivinen romaani. Kaupunkilaistyttönä kasvanut Farah on sijoittanut tarinansa päähenkilön Khadijan aavikolle paimentolaisklaaniin ja kirjan aikana seurataan Khadijan kasvu pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi.

Khadija kasvaa äitinsä ja veljensä kanssa ja kun Khadijan veli yllättäen kuolee, pieni tyttö tekee kaikkensa pysyääkseen rakkaan äitinsä Hooyo Fatiman suosiossa, joka pitää kohtaloaan kirottuna ja kaipaa kuollutta poikaansa. Khadija on nokkela ja hiukan kovapäinen lapsi, kuin aavikon pieni Ronja Ryövärintytär, joka kuitenkin haluaa olla äidilleen (ja Allahille) mieliksi.

Khadija joutuu kamelivarkaiden armoille ja päätyy toiseen leiriin ja naimisiin vanhemman miehen kanssa, joka ottaa Khadijan toiseksi vaimokseen. Vanhan miehen ja nuoren tytön avioliitto ja ennen kaikkea Khadijan asema miehen toisena vaimona onkin kirjan mielenkiintoisin teema. Esiin nousee vahvasti myös Khadijan ja ensimmäisen vaimon Luulin välinen suhde.

Juonen kuljetuksen puolesta Aavikon tyttäret on varsin yksiulotteinen ja kirjan ansiot ja kiinnekohdat ovat kiinni enemmänkin yksityiskohdissa. Farah avaa (suomalais)lukijalle luku luvulta uusia teemoja, joiden kautta hän hahmottaa somalikulttuuria ja ennen kaikkea millaisia muutoksia nuori tyttö kokee kasvaessaan naiseksi kulttuurissa, jossa poikalapsi koetaan arvokkaammaksi.

Oikeastaan yksinkertaisen juonensa puolesta Aavikon tyttäret sopisi mielestäni melkein paremmin nuorten kirjaksi (vähättelemättä kuitenkaan nuorten lukutaitoa). Lyhyet luvut, selkeä tarinan kuljetus ja ennen kaikkea toisen kulttuurin avaaminen ja hahmottaminen, ristiriitojen osoittaminen ja monenlaiset esimerkit toimisivat myös hyvänä kulttuurisena kasvatusoppaana. Erityisen tärkeänä pidin sitä, että kirja nostaa esiin myös nuorten tyttöjen silpomisperinteen.

Yksinkertaisesta juonesta huolimatta Aavikon tyttäret on taitavasti kirjoitettu- joskin tekstiä toki arvio siitä näkökulmasta, että teosta ei ole kirjoitettu omalla äidinkielellä. Tällaisissa "erikoisemmissa" julkaisuissa merkittäviksi nousevat myös ulkokirjalliset syyt- jos lukijoiden mielenkiinto on herätetty tarinan sijaan sillä, että kirjan on kirjoittanut somali suomeksi, niin toisaalta ehkäpä moni sellainen lukija, joka ei muuten olisi paimentolaiseen somaliyhteisöön tutustunut oppi jotain uutta.

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko

Kauko Röyhkän toimittama Ville Haapasalosta kertova kirja oli taas yksi niistä kirjastolainoista, jota sai odotella niin pitkään, että kirjan saapumishetkellä olin ehkä menettänyt jo suurimman mielenkiintoni teoksen suhteen. Näin siis tuppaa käymään, kun joku asia on kaikkien huulilla- eli tässä tapauksessa kirjakauppojen hyllyillä ja helmetissä parin sadan lainaajan päässä. Siinä tohinassa sitten itselleenkin varailee ties mitä, mutta sitten kuukauden, kahden tai kolmen odottelun jälkeen mieli pöriseekin jo muiden kirjojen perässä.

Mutta vähätekstinen ja runsaasti kuvitettu Haapasalo oli juuri sellainen kirja, joka kulkee helposti romaanin rinnalla. Luettua siis tämäkin tuli, onneksi!

Vasta viime vuosina meille suomalaisille tutuksi tullut Haapasalo on ollut elokuvatähti Venäjällä jo pitkään. Nuori mies lähti aikoinaan opiskelemaan Neuvostoliittoon teatterikouluun, vaikkei puhunut sanaakaan venäjää. Huolimatta koulun ankarasta kurista, kurjista asumuksista, useammasta pahoinpitelystä ja ryöstöstä Haapasalo pysyi sitkeästi Venäjällä ja on nyt sekä kansan että virkamiesten suosiossa.

Venäjä vieressämme on jossain määrin suuri ja mystinen ja kun kurkataan Ville silmin ajassa taaksepäin Neuvostoliittoon tai siihen millainen Venäjä tänä päivänä on tarjolla on ihmetystä ja yllätystä. "Et kuitenkaan usko" onkin erittäin kuvaava nimi juuri tälle teokselle.

Haapasalon elämäntarina on mielenkiintoinen ja yksityiskohdat ja muistot huikeita. Itse olin esimerkiksi aidon hämmästynyt siitä, kuinka sekä Neuvostoliitossa että myöhemmin Venäjällä on panostettu tämän ihmisen seuraamiseen. Siis vakoiluun. Haapasalon kokemusmaailmasta ja tarinoista nousee esiin sellaisia juonenkäänteitä, että niiden kuvittelisi olevan väritetyistä amerikkalaisista elokuvista.

Siksi onkin harmi, että koko Suomen maasta tätä kirjaa on valittu toimittamaan Kauko Röyhkä. Vähättelemättä Röyhkän musiikillisia tai kaunokirjallisia ansioita hän on mielestäni ollut aivan väärä kaveri tämän teoksen toimittamiseen. Kirjan alun, puolivälin ja lopun Venäjäfiilistelyt ja kirjaan ja sen tekemiseen ja työstämiseen liittyvät ajatukset Röyhkän näkökulmasta ovat äärimmäisen epämielenkiintoisia ja turhia, mukasyvällisiä ja erittäin maalailevia. Pyrkimys vetää huomiota myös toimittajan- tai tässä tapauksessa ehkä vain haastattelijan, suuntaan on mielestäni perustelematonta.

Lisäksi Röyhkä paljastaa taustatoimituksen puuttumisen ja journalistisen osaamattomuutensa useaan otteeseen. Omat hihani paloivat täysin, kun sivulla 160 Röyhkä kysyy Haapasalon ikää. Ikää! Asia, jonka pitäisi olla toimittajalle aivan selvää tai jos se ei ole, niin ei sitä ainakaan tuoda esiin 213 sivuisen teoksen sivulla 160. 

Vähintään yhtä huonoa toimittamisen tasoa edustaa esimerkiksi sivun 146 kysymys: "Käki on sun leffoista ainoa, jonka olen nähnyt. Kerro siitä." Ensinnäkään ketään ei ehkä kiinnosta, kuinka monta Haapasalon elokuvaa Röyhkä on nähnyt- ei varsinkaan, jos hän on nähnyt niistä jotakuinkin sen ainoan, joka Suomessa tunnetaan. Ja hei, kerro siitä. Mikä kysymyksen asettelu! Tai sen puute.
Ja aivan niin, eihän se Kauko Röyhkä ole mikään toimittaja, mutta kyllä itseäni nyt lukijana, joka on kiinnostunut Ville Haapasalosta todella hiersi uskomattoman huono, siis olematon, toimittamisen taso ja aivan perustelematon toimittajan esiintuominen. Kirjaahan ei itseasiassa ole varsinaisesti toimitettu, vaan aina on Röyhkän kysymys ja Haapasalon vastaus. Myös Röyhkän vaimo Olga oli mukana ja kirjaan on upotettu myös muutamia hänen aivan tyhjänpäiväisiä kommenttejaan:

VILLE: Nyt, kun mä olen tehnyt näitä Venäjä 30 päivässä -ohjelmia, niin niiden hienoin anti on ollut se, että nyt voi joku mummo tulla yhtäkkiä sanomaan lähikaupassa, että me katottiin mun miehen kanssa sun ohjelma ja päätettiin eka kertaa lähteä käymään Pietarissa. Se on parasta palautetta, mitä mä voin saada noista ohjelmista.

KAUKO: Totta kai se on hieno, valtava miljoonakaupunki aivan Suomen naapurissa, junalla kolme ja puoli tuntia... Tyhmää, jos tätä etua ei käytetä hyväksi.

OLGA: Mua kiinnostaa tämä ilmansuunta enenmmän kuin Ranska...

VILLE: Tai Ruotsi.

Anteeksi nyt vain, mutta jos olin pitkästynyt jo Röyhkän kommentin kohdalla, niin minua ei voisi vähempää kiinnostaa mikä ilmansuunta hänen vaimoaan sattuu kiinnostamaan.

Kirja on Röyhkästä huolimatta kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea upeasti kuvitettu. Kirjan aukeamat ovat melko suuria ja teos on täynnä vaikuttavia koko sivun tai aukeaman kokoisia valokuvia. Isot plussat siis kuvaaja Juha Metson suuntaan, joka teki tästä lukukokemuksesta rutkasti miellyttävämmän.

Kirjan lopussa paljastuu, että tässä teoksessa oli tarkoitus keskittyä Villen 1990-luvun kokemuksiin ja mikäli teos menestyy, niin tulee toinen paketti Ville Haapasalosta Venäjällä 2000-luvulla. Hienoa tietää, että tarinoita on luvassa lisää, joskaan en varsinaisesti luota siihen, että toimittamisen taso tästä nousisi.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

En erityisemmin harrasta ns. "hömpän" lukemista. Tiedättehän, sen hyvin hyvin kepeän mukahumoristisen epä-älyllisen kirjallisuuden lajin. En kylläkään voi sanoa lukeneeni montaa tämän tyylilajin teosta, mutta jo lukiossa huomasin, että Bridget Jones oli minusta vain tylsä ja typerä, eikä oikeastaan erityisen viihdyttävää lukemista. En vain saa hömpän huumorista kiinni. Tunnistan toki kaikki ne kohdat, joissa minun tulisi nauraa ja ymmärrän, että koko kirjallisuuden laji on sellainen, että minun tulisi kääntää aivoni nolla-asentoon ja nauraa helposti typerille jutuille. Ei onnistu.

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin tartuin tästäkin huolimatta. Olin kuullut kirjasta kehuja ja kun sain pokkarin itselleni, niin mikäpäs siinä sitten, luettavaksi vaan. Helppolukuisesta tekstistä huolimatta kirjan lukemisessa kuitenkin vierähti tovi, sillä yksinkertaisuutensa vuoksi tämä teos päätyi hyvin pian yöpöytä- ja bussilukemiseksi ja aina kun ajatus kulki, niin jokin toinen kirja ajoi kyllä tämän ohi.

Kirjassa menee useampi juonihaara, joista päällimmäiseksi nousee kuitenkin Joséphinen suhde hänen sisareensa Irikseen. Joséphine on ahkera ja viisas nainen, mutta kovin ujo ja kömpelö ja hänen epävarmuuttaan lisää vielä tuore avioero. Iris sen sijaan on kaikin puolin upea, muttei varsinaisesti mikään järjen jättiläinen ja upeasta olemuksestaan, täydellisestä kodistaan ja perheestään huolimatta hän alkaa kaivata elämäänsä jotain enemmän. Sisältöä, huomiota, onnistumista. Ja siinä hänen sisarensa saa luvan auttaa häntä.

Tämän lisäksi kirjassa seurataan Joséphinen ex-miehen Antoinen uutta elämää krokotiilien kasvattajana, heidän tyttärensä Hortensen aikuistumista, sekä Joséphinen ja Iriksen äidin aviomiehen syrjähyppyä.

700 sivuun toki mahtuu paljon ja tämä kirja on sikäli oivallisesti kirjoitettu, että aina kun olet valmis jättämään koko teoksen kesken, niin hypätäänkin taas eri juonenhaaraan ja oikeastaan haluatkin tietää, että mitäs näille ihmisille tapahtuu. Siltikin kirja on mielestäni kielellisesti varsin epäoivaltavaa ja tarinan puolesta ennemminkin rönsyilevää kuin runsasta. Siskosten välinen suhde nousee pääteemaksi, mutta moni muu kirjassa pyörivä juoni ja tarina jää ohueksi ja lopulta melko turhaksi elementiksi kokonaisuuden kannalta. Jälkeenpäin mietin useammankin jutun kohdalla, että mihin sitä loppujen lopuksi tarvittiin. Tuntuu lähinnä siltä, että Pancol on halunnut tunkea yhteen kirjaan viiden kirjan ideat, eikä ole osannut luopua mistään. Kill your darlings, Pancol!

Lisäksi itseäni ärsyttivät erityisesti kirjan lapsihahmot. Hortensen lisäksi Joséphinella ja Antoinella on pienempi tytär Zoé, jonka käyttäytyminen on välillä niin epäuskottavaa, etten usko kirjailijan juurikaan olleen tekemisissä lasten kanssa.

Mutta onhan hömpällä tehtävänsä. Se on eräs niistä kirjallisuuden lajeista, joka saa ihmiset lukemaan. Ja aina on parempi lukea hömppää, kuin olla lukematta laisinkaan.

Sain lahjaksi myös Pancolin seuraavan teoksen (lieneekö jatko-osa tälle) Kilpikonnien hidas valssi, mutta kun aikaa on aina liian vähän ja kirjoja aivan liikaa luettavaksi, niin tuohon seuraavaan kirjaan en tartu ainakaan tämän vuoden puolella.

Mutta yksi suuri plussa! Kansikuva oli tässä mielestäni UPEA!

Tilannepäivitys

On vierähtänyt pitkän pitkä aika siitä, kun kirjoitin viimeeksi. Lukutahti on ehkä hieman hiipunut tässä viimeisimmän kuukauden aikana. Tai hiipunut ja hiipunut, muutama kirja tuli ahmittua pikavauhtia paukkuvien laina-aikojen takia ja niiden jälkeen onkin sitten ollut vähän pidempi sulatteluaika, eli lukeminen on sujunut hieman verkkaisemmin.

Kirja-ahminnalle hyvää vastapainoa ovatkin tuoneet viime aikoina tv-sarjat. Siis tv! Tuo lukemiseen käytettävän ajan pahin vihollinen! Huomasin tuossa joku aika sitten, että pääkaupunkiseudun kirjastoihin on tilattu rutkasti sellaisia sarjoja, joita olen valikoimiin hieman odotellutkin. Eli Täydellisten naisten kaikki kaudet, The Wire, How I met your mother... Lisäksi sain muutama viikko sitten kauan odottamani Sillan ensimmäisen tuotantokauden lainaan. Luokkahuone on siis tv-signaalin ulottumattomissa, joten tv-sarjoja tulee seurattua varsin vähän. Nyt on vain ollut muutaman boksin rykäisy alla.

Pieni tauko on lienee kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä nyt taas mieli halajaa kaunokirjallisen tarinan maailmaan käsikirjoitetun tv-draaman sijaan. Vaikka näitä kahta ei toki tarvitse arvottaa keskenään ja asetella vastakkain, mutta usein juuri tuo tv (ja/tai netti) tuppaa olemaan ihmisillä se syy, ettei ole "aikaa lukea". Telkkari kiinni puoli tuntia aikaisemmin ja johan löytyi sitä aikaa!

Viime aikojen huomiosta kilpailijat

35 kirjan haasteen suhteen olen kuitenkin ihan aikataulussa, tässä vielä luetut yksilöt:

Tähän mennessä luettu:

1. Jeffrey Eugenides: Middlesex (aloitettu vuoden 2013 puolella. toim. huom)

2. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot

5. Pekka Hiltunen: Iso

6. Herman Koch: Illallinen

7. Kari Hotakainen: Luonnon laki

8. Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

9. Jonathan Glover: Ihmisyys

10. Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

11. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

12. Malala Yousafzai: Minä olen Malala

Lisäksi:

Sirke Happonen: Muumiopas

Robert Kirkman: The Walking Dead, toinen osa

Nyt kesken:

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Ja voi ulkona on jo ihan lämmin! Lukuinto senkun kasvaa, kun voi mennä pihalle lukemaan. Ihanaa!

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Olen siinä mielessä hieman hassu lukija, että pääsääntöisesti jos löydän kirjailijan, jonka teoksesta pidän erityisen paljon niin saatan olla parikin vuotta lukematta hänen muita teoksiaan. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että haluan säästellä jäljellä olevia teoksia. Esimerkiksi Miika Nousiaisen Maaninkavaara oli mielestäni erinomainen, mutta Maaninkavaaran lisäksi Nousiainen on kirjoittanut vain kaksi kirjaa. Entä jos luen ne ja hän ei enää koskaan kirjoita romaania? Säästellään siis vielä. Ja lukemistahan minä löydän joka tapauksessa aina, se ei ole mikään ongelma.

Siksi nyt tapahtuikin melkoinen poikkeus, sillä luin Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -kirjan viime kuussa ja nyt jo tartuin seuraavaan Alakosken teokseen. Mainittakoon tosin että nyt luettu Köyhän lokakuu on päiväkirja ja omaelämäkerta, mutta myös viimeinen Alakosken teos jota en ole lukenut (lukuunottamatta hänen kirjoittamiaan lastenkirjoja). Varasin tosin Köyhän lokakuun kirjastosta viime syksynä ja pitkän odotuksen jälkeen tämä nyt näemmä sattui päätymään minulle juuri edellisen Alakosken jälkeen. Ehkä niin oli hyvä.

Alakosken kaunokirjalliset teokset Sikalat (2007) ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010) lukeneena Köyhän lokakuu (2013) ei varsinaisesti tarjoa suuria yllätyksiä. Alakosken aikaisemmat fiktiiviset teokset ovat selvästi nojanneet omakohtaisiin kokemuksiin köyhyydestä, luokkayhteiskunnasta, päihdeongelmista ja väkivallasta. Teokset ovat kuitenkin olleet fiktiota, eikä niistä ole voinut saada selvyyttä siihen mikä kohta on ehkä totta ja mikä satua. Siksi aikaisemmat teokset lukekeena Köyhän lokakuu teki minuun todella suuren vaikutuksen ja samalla se rutisti sieluni ryttyyn.

Fiktiivisten romaanien yhtymäkohtia Alakosken omaan elämään tuntui olevan yllättävän paljon ja Köyhän lokakuussa tulee esiin vielä paljon hirvittäviä asioita, joita ei ole noissa fiktiivisissä teoksissa käsitelty. Se millaiset lähtökohdat elämä on Susannalle jakanut ja kuinka hän on sieltä ponnistanut nykyiseen elämäänsä tuntuu uskomattomalta.

Köyhän lokakuuta varten Alakoski kävi läpi hänen perheestään kirjattuja sosiaalihuollon raportteja, poliisin pöytäkirjoja ja potilaskertomuksia.

Asiakasasiakirja Ystadin kunta 21.12.1972

(Alakosken perhe)

Lapset saavat kukin 10 kruunua joulukadun avajaisia varten. Rouvan sairauspäivärahasta 10 kruunua/päivä on 6 kruunua mennyt sairaalaan.

(Köyhän lokakuu, s.26)

Alakosken tuttuun tyyliin Köyhän lokakuu on kirjoitettu hyvin pätkittäin ja ajatusvirrassa siirrytään aiheesta ja paikasta toiseen. Minua kirjoitustapa miellyttää, enkä kokenut sitä hankalaksi.

Kirja on samaan aikaan päiväkirja ja elämäkerta. Köyhän lokakuu on kirjoitettu lokakuun aikana ja jokainen kappale on yksi kuukauden päivistä. Niissä käydään läpi sen päivän todellisia tapahtumia, mutta myös ajatuksia, tunnelmia ja muistoja. Kuukauden aikana sukelletaan Alakosken lapsuuteen ja nuoruuteen, työhistoriaan, aikuisuuteen ja nykyhetkeen.

Köyhyyttä tutkinut ja aiheesta jatkuvasti kiinnostunut Alakoski tarkkailee lokakuuta myös kodittomat mielessään. Jos luvataan tuulista ja koleaa säätä hän pohtii miten kadulla elävät pärjäävät. Maksullisten vessojen lisääntyessä hän suree sitä, etteivät kodittomat pääse käymään vessassa tai peseytymään. Kuun aikana hän kohtaa kodittoman naisen, joka on kyykistynyt pissalle kahden auton väliin. Hän asettuu näköesteeksi, että häpeällisessä tilanteessa oleva nainen saa edes vähän yksityisyyttä.

Köyhän lokakuu on hyvä ja koskettava teos, mutta lukija saa siitä varmasti enemmän irti, mikäli Sikalat ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on jo luettu.

Ja lopuksi vielä: tämä kirja oli täydellisen muotoinen. Ei niin pitkä ja kapea kuin kirjat yleensä, vaan hieman lyhyempi ja neliömpi (18cm x 12cm). Kirjat ovat minulle myös fyysinen kokemus ja juuri tällaiset seikat, kuin kirjan muoto ja taitto toisinaan hyvällä onnistumisellaan ilahduttavat. Tästä voinee arvata, etten järin innokkaasti kaipaa e-kirjoja elämääni.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kuten tämän kirjan äärellä ehkä kuuluukin, niin kerrottakoon nyt vielä tässäkin, että kirjailija Kari Hotakainen joutui pahaan auto-onnettomuuteen keväällä 2012. Hotakainen kuitenkin selvisi hengissä, vieläpä vammautumatta ja lienee melko luonnollista, että tästä eloonjäämisen kokemuksesta syntyi kirja. Hotakainen oli aikaisemmin kaavaillut toisenlaista tarinaa raha-aiheisten Ihmisen osan (2009) ja Jumalan sanan (2011) jatkeeksi, mutta onnettomuus muutti tarinan näkökulmaa.

Toipumisen myötä Hotakainen kiinnostui siitä, kuinka paljon kaikki se hoito, jota hän osakseen sai oikeasti maksaa: yksitoista tuntia kestänyt viisi käsiparia vaatinut leikkaus maksoi noin 19 000 euroa, polvilumpio 6000 euroa. Siis yhteiskunnalle. Mikäli Hotakainen jonain päivänä haluaa tai tarvitsee uuden polvilumpion hän saa sen alle satasella. Sairaalassa toipunut Hotakainen tajusi tulleensa todelliseen veroparatiisiin.

Kirjan päähenkilö on maalämpöyrittäjä Jussi Rautala joutuu teoksen alussa Kari Hotakaisen auto-onnettomuuteen. Rautala lennätetään leikkaukseen, jonka jälkeen edessä on pitkä toipuminen. Samaan aikaan yhteiskunnan varoja leikataan. Tämä tarkoittaa sitä, että siltä osastolta jossa Rautalaa hoidetaan katoaa kaksi työntekijää. Kotiuduttuaan Rautala saa tilata invataksin kerran viikossa ja koska hän haluaa käydä muuallakin kuin fysioterapiassa matkat taittuvat pakettiautokyydillä.

Rautala on kirjan keskiössä, mutta hänen lisäkseen lukija tutustuu lähemmin hänen vanhempiinsa- Kerttuun joka on pyörätuolissa ja Väinöön, joka viihtyy ajoittain liiankin hyvin omissa maailmoissaan, ylikuormitettuun sairaanhoitajaan Lauraan, Rautalan raskaana olevaan tyttäreen Miraan sekä Rautalan työtoveriin Mikaan.

Näkökulma hyppää välillä henkilöstä toiseen ja teksti seuraa eri henkilöiden ajatuksia, jotka ovat Luonnon laissa suuressa osassa, sillä varsinaista juonta kirjassa ei ole.

Itse koin mielenkiintoisimmaksi aiheeksi kirjassa Rautalan onnettomuuden ja toipumisen. Lieneekö minussa sitten tirkistelijän vikaa, tiedänhän Hotakaisen omien kokemusten välittyvän jokseenkin sitä kautta. Rautalan toipuminen tarjosi kuitenkin lukijalle hetkeksi fyysisiä kokemuksia ja tekemiseen liittyviä tapahtumia. Näitä lukuunottamatta kirjassa seilattiin hyvin pitkälti erilaisissa mielenmaisemissa, tunteiden myllerryksissä ja ajatuksenvirroissa.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, miten tyynen rauhallisesti eloonjäämiseen ja onnettomuudesta selviytymiseen tässä suhtaudutaan. Kirja ei ole suuri kertomus eloonjäämisestä ja uudelleensyntymisestä, vaan kurkistus siihen mistähän sitä taas ollaan tässä yhteiskunnassa leikkaamassa.

Hotakaisen kirja oli yksi viime syksyn odotetuista uutuuksista ja minäkin sain sitä useamman kuukauden ajan kirjastosta itselleni odotella. En tiedä palkittiinko odotus, mutta varsin nopealukuista Luonnon lakia ei kannata ohittaa.

Hotakaisen Luonnon laki oli seitsemäs kirja, tämän vuoden goodreadsin kirjahaasteestani. Tavoitteena lukea vuoden 2014 aikana 35 kirjaa.

Tähän mennessä luettu:

1. Jeffrey Eugenides: Middlesex (aloitettu vuoden 2013 puolella. toim. huom)

2. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

3. Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

4. Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot

5. Pekka Hiltunen: Iso

6. Herman Koch: Illallinen

Lisäksi:

Sirke Happonen: Muumiopas

Robert Kirkman: The Walking Dead, toinen osa

Nyt kesken:

Jonathan Glover: Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria (tämä oli kesken samaan aikaan Hotakaisen kanssa, rinnalle tulossa luultavasti taas romsku. toim. huom)

Sarjakuvia: Hautuukoti ja The Walking Dead

Hankin itselleni kirjoja melko harvoin, mutta tällä viikolla posti toi mukanaan jo toisen tämän vuoden puolella tilatun kirjapaketin. Adlibriksellä oli melko muikeat alennusmyynnit tammikuun ajan, joten tilasin sieltä erään suosikkisarjakuvistani: Alison Bechdelin Hautuukodin. 

Teoksen esittelyn jätän suosiolla toiseen kertaan, sillä sen lukemisesta on vierähtänyt jo jokunen vuosi, joten en pysty näin lonkalta siitä mielekästä blogitekstiä kirjoittamaan. Lyhykäisyydessään kirja kuitenkin kertoo Alisonin elämästä kietoutuen erityisesti hänen isäsuhteensa ympärille.

Hautuukoti sisältää paljon kuvia ja paljon tekstiä ja se on äärimmäisen runsas sarjakuvateos. Todellinen sarjakuvaromaani isolla S:llä ja R:llä.

Tässä kuvamaistiaisia!

Laajemmassa esittelyssä on tällä kertaa Robert Kirkmanin The Walking Deadin toinen osa. Ensimmäisen osan luin viime vuoden puolella ennen luokkahuonetta, joten siitä ei valitettavasti arviota erikseen ole, joskin tässä nyt sivua samalla sitäkin. The Walking Dead ei siis tullut saman kirjapaketin mukana, vaan tämä on lainattu Tapanilan kirjastosta. :)

Kuten varmaan moni muukin suomalainen, niin myös minä tutustuin The Walking Deadiin ensin sarjakuvan pohjalta tehdyn tv-sarjan kautta. Ensin en aikonut katsoa koko ohjelmaa, sillä kuulin sen olevan hyytävän pelottava ja pelkäsin yöunieni puolesta. Myöhemmin kuulin sarjan ensimmäisen kauden olevan hyvä, mutta toisen "kauniita ja rohkeita höystettynä zombeilla", joten tuli lisäsyy lykätä sarjan aloittamista. Lopulta kuitenkin lainasin kirjastosta ensimmäisen tuotantokauden ja ah, olen aivan koukussa (ja eri mieltä siitä, että sarjan toinen kausi olisi vain kaunareita, pyhpah).

Neljäs kausi pyörii ja televisiossa, mutta koska luokkahuoneesta puuttuu televisiosignaali lievitän zombinälkääni (hehe) näillä sarjakuvilla.

Kuten ehkä jo tulikin selväksi, niin olen pitänyt kyseisestä tv-sarjasta todella paljon. Siksi ensimmäisen WD sarjakuvan lukeminen jopa jännitti- entä jos kävisi niin, että "no kirja on aina parempi kuin elokuva" (tai tässä tapauksessa tv-sarja) ja pohja koko sarjalta lähtisi. Ilokseni ensimmäisen sarjakuvan kohdalla kuitenkin huomasin, että teoksesta oli poimittu oikeita elementtejä sarjaa varten, mutta isäntäteoksesta uskallettiin tehdä myös oikeanlaisia irtiottoja. Tv-sarja ja sarjakuva ovat kuitenkin kaksi eri välinettä ja mielestäni tv-sarjaan on poimittu sarjakuvan hahmogalleria ja juonen päätapahtumat onnistuneesti, mutta niitä on jalostettu tv-sarjan kerrontaan paremmin sopiviksi.

The Walking Deadin ensimmäinen osa keskittyy tilanteen selvittämiseen ja "selviytyjäryhmän" kokoamiseen ja esittelyyn. Tietämättömille tiedoksi siis, että ensimmäinen osa alkaa "tilanteen keskeltä". Seriffi Rick Grimes herää sairaalasta ja huomaakin paikkojen olevan tyhjiä ja hieman rempallaan. Kas, olemme keskellä zombiapokalypsea. Tarinaa seurataan alkuun Rickin näkökulmasta ja lopulta löytyykin porukkaa- muita ei-zombeja, joiden kanssa on hyvä jatkaa matkaa.

Sarjakuvan toisessa osassa joukkio on päässyt vankilaan turvaan (tv-sarjassa tässä kohtaa mennään kolmannessa tuotantokaudesta. Ensimmäisestä sarjakuvasta on tehty siis kaksi tuotantokautta) ja kun loputon pakojalalla oleminen taukoaa hetkeksi  tarinaan syntyy uusia jännitteitä. Ryhmän sisällä muodostuu riitoja, epäluottamusta ja jopa pelkoa toista ihmistä kohtaan. Millaisilla säännöillä ihmisyys pidetään kasassa?

Tv-sarjaa seuraavat voivat ainakin jokseenkin turvallisesti lukea sarjakuvia ilman spoilereiden pelkoa. Kahdesta ensimmäisestä osasta on käynyt jo hyvin ilmi se, että tv-sarjan kohdalla on otettu vapauksia tarinan kuljettamisen- jopa joidenkin hahmojen kohtaloiden suhteen. Asioita on tosin myös kerrottu eri järjestyksessä, joten en voi olla täysin varma, että palataanko sarjassa vielä joltain osin jonkin sarjakuvan aikaisempaan tapahtumaan. Mikäli kuitenkin seurailee jo sitä neljättä kautta, niin ainakin nämä kaksi voi lukea turvallisesti.

Robert Kirkman on The Walking Deadin luoja ja kirjoittaja, mutta sarjakuvat syntyvät tiimityönä. Charlie Adlard vastaa luonnostelusta, tussauksesta ja kansikuvista ja Cliff Rathburn harmaansävyistä.

Sarjakuvan lopusta voi löytää myös muutamia väritettyjä kuvia tarinasta. Huippuhienoja!!