Marika Kiviharju: Alaston totuus

Alaston totuus - tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä on tämän kevään aikana julkaistu kirja, joka on syntynyt valokuvaaja Marika Kiviharjun ideasta. Kiviharju kohtaa työssään paljon julkisuuden henkilöitä ja on huomannut, että lähes poikkeuksetta mielikuva jostakin henkilöstä on muuttunut kohtaamisen jälkeen. Median luoma kuva ei olekaan vastannut todellisuutta ja otsikoissa pyörivä henkilö voikin olla ihminen jolla on jalat maassa ja realistinen asenne elämään. Tästä lähtökohdasta syntyi Alaston totuus.

Kirjan kannessa on Helena Lindgren

Mustavalkoiset dramaattisessa valossa otetut kuvat ihmiskehosta ovat toki aina jo itsessään kiinnostavia. Ihmiset kiinnostavat ihmistä. Kirjassa on parisenkymmentä eri henkilöä, miehiä ja naisia eri julkisuuden ammateista. 

Alkupuheessaan Kiviharju kertoo, että kuvattavat suhtautuivat alastomuuteen hyvin vaihdellen. Toiset olivat tottuneempia alastomuuteen ja asettautumaan kuvattaviksi, toisille se oli hämmentävämpi kokemus. Jokainen kuvattava on saanut olla juuri niin alasti, kuin itse on halunnut. Kiviharju kertoo, että kuvissa kaikki epäoleellinen on riisuttu pois, jolloin kuoren alta voi paljastua jotain odottamatonta, jolloin henkilö nähdään uudessa valossa.

Teuvo Hakkarainen otti paidan pois, mutta piti housut yllään.

Minulle sillä ei ole erityistä arvoa, onko ihmisillä ollut kuvissa housut jalassaan vai ei. Alkutekstin ja pienen kuvien selailun jälkeen olin kuitenkin yllättyneen pettynyt kirjan sisällöstä. Henkilöt kertovat pääsääntöisesti työstään, ehkä jotain myös perheestään, parisuhteestaan. Alkupuheen ja kuvien perusteella odotin sisältöä liittyen omaan kehonkuvaan, alastomuuteen ja muuhun sellaiseen.

Danita Westphal

Kirjan kuvat ovat hienoja (paljon hienompia kuin kömpelöt pokkariotokseni niistä), eikä sisällössäkään ole varsinaisesti mitään vikaa (toim. Ilkka Pernu), mutta keskenään ne eivät mielestäni toimi.

Vaikka siis hyväksyn sen, että esimerkiksi Teuvo Hakkarainen ja Remu Aaltonen pitivät housut jalassa ja ottivat vain paidan pois (joka miehen kohdalla on mielestäni vähän boring, jos kyseessä on alastonkuvaus), niin kiinnostavaa olisi ollut nimenomaan kuulla miksi. Siinä missä esimerkiksi yllä oleva Danita Westphal poseeraa pylly paljaana.

Alastomuus tai oman alastomuuden määritteleminen tuntui tarpeettomalta ja päälle liimatulta, kun ihmiset puhuivat pääsääntöisesti muusta kuin omasta kehostaan. Miksi puhua työstään tai perheestään alasti? MIKSI? Osa toki sivusi suhdetta omaan kehoonsa, osa ei, joten tämä on varmaan ollut aika pitkälti haastateltavasta kiinni. Onko keskustelu omaan kehoon kääntynyt luontevasti. 

Toisaalta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä on nähty jo vuosien ajan Sielu ja ruumis -sarja, jossa juuri tämä idea on otettu käyttöön. Alastomat julkisuuden henkilöt kertovat omasta kehostaan. Ja se toimii. 

Tiina Jylhä ja Tape Valkonen poseerasivat yhdessä

Kun palaa alkupuheeseen voi kuitenkin poimia Kiviharjun johtoajatuksen, joka oli mennä pintaa syvemmälle. Välittää lukijalle sitä kokemusta, jonka hän on itse julkisuuden henkilöitä kohdatessaan kokenut. Julkkis olikin ihminen, jolla on jalat maassa. Aivan tavallinen tyyppi. Mutta siltikään en näe sisällön ja kuvien luovan mielekästä paria tässä teoksessa.

Kirja on kaunis ja kiinnostava kuvallisesti. Oikeastaan pelkkänä kuvakirjana tämä olisi varmaankin ollut kiinnostavampi.

Jörn Donner: Lukeminen kannattaa aina

Hugh Howey: Siilo

Ensimmäinen todellinen kosketukseni dystopioihin tapahtui talvella 2010, jolloin luin teoksen, joka on yhä suosikkikirjani: José Saramagon Kertomus sokeudesta. Tarina iski kuin moukari ja jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Pian tämän lukukokemuksen jälkeen katsoin Cormac McCartyn Tie -teoksesta tehdyn elokuvan, jonka jälkeen luin tietenkin kirjan ja olin aivan myyty. Nämä kaksi teosta pitivät huolen siitä, että lyhyessä ajassa olin todellinen dystopioiden fani ja hyvien sellaisten etsiminen onkin jatkunut sittemmin.

Hugh Howeyn Siilo kertoo maailmasta, jossa ihmiset elävät maan alla, siilossa. Lähes 150 kerroksinen siilo on järjestäynyt kerroksiin ja tasoihin ja ihmiset elävät pääasiassa oman kerroksensa lähettyvillä. Viljelmät tuottavat siilon asukkaille ruokaa ja syntyvyyttä säännöstellään. Lait pitävät järjestystä yllä, pahin mahdollinen rangaistus on puhdistustuomio, jolloin henkilö passitetaan siilosta ulos putsaamaan ulkomaailmaa näyttävät sensorit. Lopulta ulkoilmassa vallitsevat myrkkykaasut tekevät kuitenkin tehtävänsä ja puhdistaja kuolee. Siilon olemassa oloa tai merkitystä ei ole lupa kyseenalaistaa. Kun yksi puhdistustuomio ei menekään kuten pitäisi siilon salaisuudet vähitellen selviävät.

Siilo kuvaa suljettua yhteiskuntaa, jossa tieto on valtaa ja uhka. Toisinajattelijat ovat vaarassa ja viranomaisten yksi tärkeimpiä tehtäviä onkin pitää huolta siitä, ettei kukaan ajattele omin aivoin. Miniyhteiskunta onkin yksi dystopioiden malli ja Siilon tosimaailman esimerkki voisi olla esimerkiksi Pohjois-Korea. 

Skenario oli mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen ja tarina on taitavasti kerrottu, joskin pieni elokuvamaisuus hieman häiritsi. En tiedä onko Siilosta tulossa elokuvaa, mutta erityisesti (jenkki)elokuvamaailmasta tuttu hahmogalleria ja henkilöiden väliset suhteet loivat mielestäni elokuvallisen tunnelman. Siilo on teoksena myös hyvin toiminnallinen ja tarjosi enemmänkin konkreettista eloonjäämiskamppailua, ei niinkään kysymyksiä ihmisen ja ihmisyyden perimmäisestä luonteesta (joka mielesäni usein on dystopioiden suola). Tarina oli mielestäni myös hieman yksioikoinen- kun salaisuuksien verhot vähitellen hahmottuvat en itse lopulta kokenut suuriakaan yllätyksiä. En tosin tiedä oliko lukijaa tarkoituskaan yllättää, mutta maailman kokonaisuus oli mielestäni arvattavissa. 

Voin olla kyllä myös jäävi arvostelemaan dystopioita, sillä Kertomus sokeudesta ja Tie aiheuttivat aikoinaan sellaisen silmien avautumisen, että niistä on vaikea pistää paremmaksi. Lukukokemukset vertauvat aina kuitenkin jo koettuihin lukukokemuksiin ja tämä automaattisesti vertautuu mielessäni noihin. Alkuun pelkäsin Siilon aiheuttavan samanlaisen pettymyksen kuin Metro 2033 aikoinaan, mutta tämä pelko osoittautui onneksi turhaksi.

Siilo on kelpo kirja. Helppolukuinen, toiminnallinen, paikoitellen hyvinkin jännittävä. Se ei räjäyttänyt tajuntaani, muttei koskaan myöskään harmittanut tarttua tähän. Parhaimmillaan meinasi yöunet jäädä lyhyiksi, kun lukemista ei malttanut lopettaa.

Elina Lappalainen: Nakki lautasella - mistä ruoka tulee?

Kuten aikuisillekin suunnatussa kirjallisuudessa, niin myös lastenkirjoissa ajankohtaiset aiheet ovat usein läsnä. Toisinaan lastenkirjallisuus tarjoaa sen verran mielenkiintoisia uutuuksia, että tällainen lapseton aikuinenkin tulee tarttuneeksi lastenkirjaan. 

Tänä keväänä ilmestynyt Nakki lautasella - mistä ruoka tulee? -kirja on mielestäni oivallinen esimerkki lasten ajankohtaisteoksesta. Ruuasta ja etenkin lihatuotannosta puhutaan varmasti näinä aikoina enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Teoksen takana on Elina Lappalainen, joka voitti vuonna 2012 Tieto-Finlandian teoksellaan Syötäväksi kasvatetut. Kuvituksesta vastaa Christel Rönns.

Kirjan päähenkilöt ovat serkukset Aleksi ja Emilia, jotka lähtevät Emilian isän kanssa kierrokselle  eri maatiloille. Emilian isä on eläinlääkäri ja päivään kuuluu niin sikalassa, kanalassa, broileritilalla kuin maitotilallakin vierailu.

Kirjassa esitellään mitä kaikkea maatilalla tapahtuu ja erilaisten infoboksien avulla nostetaan esiin sellaisia tietoja, jotka eivät tarinalliseen tekstiin istu. Lisäksi tuotantoeläimet esitellään erikseen laajemmin omilla aukeamilla. Kuitenkin koska kyseessä on lastenkirja, jotkin kirjassa esitellyt faktat voivat tuntua jopa rajuilta; esimerkiksi lihasian kerrotaan saavuttavan teurasikä puolessa vuodessa, vaikka lemmikkinä sika voisi elää jopa 15 vuotta. Joillekin pienille korville tieto voi olla liikaa.

Visuaalisesti kirja on mielestäni hyvin onnistunut ja tekstin ja kuvien määrä on sopivassa suhteessa toisiinsa. Luettavaa on tarpeeksi, mutta myös kuvien voimaan on luotettu. Joltain osin kuvat voivat olla joillekin lukijoille jälleen liikaa, sillä porsimiskarsinassa makaava emakko ei vaikuta järin onnelliselta ja myöskin täysi broilerihalli saa aikaan jopa hieman ahdistavan tunteen.

"Luonnossa villinä elävä emakko tekisi porsailleen heinästä pesän."

"Tässä hallissa on 24 000 lintua."

Toisaalta näin sen mielestäni pitää ollakin. Lapsille tarjottu totuus on mielestäni tässä niin kaunista kuin olla voi, ilman että sorrutaan virheelliseen mielikuvamarkkinointiin. Broilerit kasvavat isoissa halleissa, eivätkä kuopsuttele pihalla ja emakot poikivat kääntymisen estävissä häkeissä.

Nakki lautasella herätti ilahduttavan paljon mediahuomiota ilmestyessään, mutta hieman olen skeptinen sen suhteen, että kuinka monelle lapselle tämä päätyy lopulta käsiin. Luetaanko kirjaa vain sellaisissa perheissä, joissa eletään jo kasvispainotteisella ruokavaliolla? Voisiko tämä kirja olla vaikka luokkahuoneissa saatavilla?

Kuitenkin tässä ajassa myös moni aikuinen sekasyöjä saattaa olla kiinnostunut ruokansa alkuperästä, muttei välttämättä pysty ottamaan täydellistä totuutta vastaan. Nakki lautasella saattaa siis hyvinkin olla sopivaa luettavaa myös sellaisille aikuisille, joita se oman pihvin, maidon tai munan alkuperä kiinnostaa, mutta joille eläinaktivisten videot tai aiheeseen liittyvä kirjallisuus (esim. Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut) on liikaa.

Siis vahva suositus tarpeeksi vanhoille ja vahvoille lapsille sekä kaikille aikuisille.

Lisäys noin 30 minuuttia tekstin julkaisun jälkeen: Elina Lappalainen twiittasi minulle tiedon, että kirjaa testattiin 2. luokkalaisilla, joille kirja ei ollut liikaa. Vastaanotto oli innostunutta ja uteliasta. Kiitokset Elinalle lisäinfoista! :)

William March: Komppania K

William Marchin teos Company K julkaistiin jo vuonna 1933, mutta yhdysvaltalainen teos on saavuttamassa Eurooppaa vasta nyt. Ranskankielinen painos julkaistiin 2013 ja vuonna 2014 Komppania K kääntyi myös suomeksi.

Komppania K esittelee 113 lyhyttä katkelmaa eri sotilaiden näkökulmista. Joukossa on sotamiehiä, luutnantteja, korpraaleja ja kenraaleja. Jotkin katkelmista nivoutuvat toisiinsa, mutta jokaista kirjoitusta voi tarkastella myös itsenäisenä kokonaisuutena. March oli itse osallistunut ensimmäiseen maailmaansotaan ja oli sotaan erityisen pettynyt. Sen sijaan, että kokemus olisi tuonut ennalta luvatut kokemukset urheudesta ja sankaruudesta sota olikin kylmää, nälkää, likaa ja kipua. March itse kärsi loppuelämänsä posttraumaattisen stressin oireista. Vaikka siis tekstipätkät ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, niin kirjan yleissävy heijastelee Marchin omaa pettymystä sodan kokemisesta.

Kuitenkin vaikka Komppania K kuvaa sodan aiheuttamaa turhautumista, pettymystä, mielettömyyttä ja surua, niin kokonaisuutena se ei ollut lopulta niin musertava, kuin mitä etukäteen arvelin. Huumoria, ehkä vähän mustaa sellaista, osataan paikoitellen löytää, jos sille vain on tilaa. Eräässä tekstissä sotilas saa harhaluodin seurauksena itselleen "hymykuopat", joita myöhemmin illalliskutsuilla kadehditaan. Muutama sentti toiseen suuntaan ja tarinalla olisi ollut surullinen loppu, nyt siihen saatiin edes pieni veikeä käänne.

Vastaavasti March kuvaa myös hyvin raskaita tuntoja. March pohtii millaista on tappaa ihminen, millaista on kuolla itse. Onko kamalampaa ampua ihminen joka on edessäsi vai pommittaa taivaalta kokonainen kaupunki maan tasalle. Kranaattien, ampumisen ja aseiden lisäksi Komppania K:ssa kuvaillaan myös kemiallisten aseiden vaikutusta, sekä pistimiä, jonka käyttäminen oli ollut Marchille itselleen hyvin traumaattinen kokemus.

Komppania K on sisältönsä puolesta edelleen ajankohtainen. Lyhyistä tarinoista koostuvan teoksen lukee helposti muutamassa päivässä- jopa yhdellä istumalla, mutta jos aikaa on, anna tälle kirjalle sitä. Näin tarinat eivät pääse puuroutumaan, vaan kokee yksitellen. Muutaman katkelman luin asuintoverilleni ääneen ja minulle yhdessä luettuna, ääneen luettuna tarinat olivat vielä vahvempia. Mikäli sinulla on joku kenen kanssa voit lukea tätä yhdessä, lue.

Seuraava ajatus tiivistää mielestäni kirjan kokonaismaailman varsin hyvin, joskin surullisesti:

"Tiedän varmasti vain sen, että ihmisyyden nimissä pitäisi olla olemassa laki, joka määräisi jokaisen rintamalla palvelleen ja sieltä hengissä selvinneen ammuttavaksi."

Kauko Röyhkä: Armanin maailma

Koska elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen, niin lähtökohta olkoon nyt se, että tämä oli viimeinen Kauko Röyhkän toimittama kirja, jonka luen. Ensimmäinen Ville Haapasalosta ilmestynyt kirja aiheutti melkoisen pettymyksen ja toisen osan kohdalla tämä pettymys vain syveni entisestään. Miksi siis annoin vielä mahdollisuuden Armanin maailmalle? Odotuksia ei toki ollut laisinkaan, mutta hiukan kiiinnosti, että kuinka Kauko Röyhkä on toimittanut kirjan ei-Ville-Haapasalosta ja Arman Alizad oli tarpeeksi kiintoisa henkilö vielä yhtä Kauko Röyhkän aiheuttamaa lukukokemusta varten. Ja 188 sivuinen kirja kuvilla höystettynä on onneksi varsin nopea lukaista pois alta.

Positiivisena yllätyksenä ja erona Röyhkän Haapasalo-kirjoihin oli se, että nyt toimittajan kommentit, mielipiteet ja horinat puuttuvat kirjasta täysin. Mukana ei myöskään ole Olga-vaimoa mielipiteineen. 

Kuten Haapasalo-kirjojen kohdalla (anteeksi loputon vertailu, mutta sellaiset lasit päässä tämä kirja on oikeastaan luettu), niin Armanin maailmassakin jälkitoimitus loistaa jälleen poissaolollaan. Kirjan alussa käydään Armanin lapsuutta, nuoruutta, räätäliaikoja ja MoonTV -kokemuksia läpi ja sen jälkeen siirrytään Kill Armanin ja Viimeisen ristiretken pariin. 

Molempien sarjojen kohdalla tuotantokaudet (2+1) käydään läpi jakso jaksolta. Joistakin jaksoista kerrottavaa on enemmän ja joistakin vähemmän,  mutta tuotantokausien läpijuoksu saa lähinnä aikaan sellaisen tunteen, ettei yhteenkään taistelulajiin, maahan, henkilöhahmoon, reissuun tai mihinkään pääse kunnolla kiinni. Ensin ollaan Kiinassa ja hups sitten Intiassa. Oletettavasti kirjan kohderyhmä on ohjelmien fanit, mutta nyt esimerkiksi minulle Kill Armania näkemättömälle henkilölle olisi voinut tarjota paljon paljon enemmän. Viimeisen ristiretken ensimmäisen tuotantokauden olen sen sijaan nähnyt ja kirjasta en saanut juurikaan mitään lisäinformaatiota irti. Lähes kaiken, mitä kirjassa kerrottiin olin nähnyt jo televisiosta, miksi haluaisin siis lukea saman vielä uudelleen?

Arman on matkustanut, nähnyt ja kokenut paljon. Hyvällä toimitustyöllä tämä olisi voitu viedä katsojan näkökulmasta aivan uudelle tasolle. Kuvausreissut ovat olleet usein 10 päivän mittaisia, tv-jaksot puolituntisia. Kuinka paljon sieltä jää kertomatta ja miksi lukijalle kerrotaan sitten juuri se, mikä on jo nähty? Jälkitoimituksen puuttuminen on näkökulman uupumisen lisäksi häiritsevää myös sikäli, että jälleen haastattelu on vain litteroitu auki, jolloin jo läpikäyty asia tuodaan uudelleen eteen sen sijaan, että sen olisi käärinyt tarpeeksi tiukkaan pakettiin aikeisemmin.

Koen hiukan epämielekkääksi myös sen, että tämä kirja tehtiin nyt. Usein elämäkerrat palvelevat paremmin, kun aikaa katsotaan sopivan kaukaa ja oikein näkökulmitettuna taaksepäin, mutta tässä nyt on tietty taottu rahaa, kun rauta on kuuma. Arman on kiinnostava juuri nyt. Ja toisaalta, jos näin on niin miksi kirjaa ei tekisi nyt. Miksi kuitenkin antaa Armanin faneille se, minkä he ovat jo saaneet? (Ville Haapasalon kohdalla hyväksyn julkaisuajankohdan, koska hän on ollut Suomessa pitkään tuntematon henkilö. toim. huom.)

Toivon, että joku päivä joku toinen kirjoittaa Armanista paremman kirjan. 

Loppuun kuitenkin yksi (1) plussa: sosiaalisen median, puskaradion ja huhupuheiden perusteella olen ymmärtänyt, että kaikki nämä kolme herra Röyhkän kirjoittamaa kirjaa ovat kolahtaneet erityisesti nuoriin miehiin, vieläpä sellaisiin, jotka eivät juuri kirjallisuutta harrasta. Ja aina jos sellainen henkilö, jolle lukeminen ei ole itsestäänselvyys tarttuu kirjaan, niin se ei ole koskaan uhka, vaan aina mahdollisuus. 

Mielenkiinnolla jään odottamaan, että kuka on seuraava Röyhkän äijä. Mutta sitä kirjaa en lupaa lukea.

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - Et muuten tätäkään usko...

Kauko Röyhkän kirjoittama "Ville Haapasalo - Et muuten tätäkään usko..." on jatkoa edelliselle "Ville Haapasalo - Et kuitenkaan usko" teokselle. Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka Haapasalo päätyi aikoinaan opiskelemaan näyttelemistä Venäjälle ja kuinka hänestä vähitellen tuli naapurimaassamme todellinen tähti. Jo vuosia venäläisten suosiosta nauttinut Haapasalo on tullut kunnolla tunnetuksi Suomessa vasta viime vuosina.

Ensimmäinen kirja oli äärimmäisen kiinnostava, mutta samalla se sai minut toistuvasti raivon partaalle (lukutunnelmia keväältä 2014, KLIK!). Kauko Röyhkän toimitustyö on uskomattoman huonoa, käytännössä olematonta. Käsittämätöntä miten koko elämänsä sanojen ja kielen parissa työskennellyt henkilö voi tuottaa niin huonoa tekstiä. Siitä huolimatta varasin kuitenkin kirjastosta tämän jatko-osan, tokihan Haapasalon tarina kiinnostaa edelleen.

Toisessa osassa keskitytään pääsääntöisesti siihen, miltä 2000-luku on Venäjällä näyttänyt ja sivutaan paljon Ville Haapasalon tekemiä, Yle Teeman esittämiä, 30 päivässä -televisiosarjoja. Kirjaa varten haastattelut on tehty muutaman päivän aikana Georgiassa ja lukijalle tulee selväksi mm. millaisen takin haastattelija Röyhkä on pakannut itselleen mukaan ja tokihan Olga-vaimo on jälleen reissussa mukana. Edellisen osan tapaan kirja vilisee epäoleellisuuksia, vieden huomion herra Röyhkään itseensä, mahdollisesti myös tämän puolisoon.

Haastattelut on jälleen litteroitu oletettavasti sana sanalta ja koska toimituksellista työtä ei ole tälläkään kertaa tehty, niin asioissa suhmuroidaan helposti ees taas sen sijaan, että aiheita käsiteltäisiin kokonaisuuksina. Välillä sivutaan myös jotain sellaista aihetta, josta "olikin puhetta jo ensimmäisessä kirjassa". Joten mikäli lukija ei muista tai ole lukenut ensimmäistä osaa, niin paljon viittauksista menee ohi. Tällöin lukijalle luodaan helposti sellainen tunne, että keskustelua seuraa puolella korvalla viereisestä pöydästä.

Kirjan loppupuolella Haapasalo ja Röyhkä käyvät kuitenkin mielenkiintoisen keskustelun suomalaisen journalismin nykytilasta. Kesken haastattelun Haapasalo on saanut puhelun, jossa toimittaja kysyy hänen mielipidettään ihannenaisesta, johon Haapasalo ei kuitenkaan halua vastata. Puhelu päättyy, keskustelu Röyhkä ja Haapasalon välillä siirtyy jo edellä mainittuun journalismiin ja keskustelu ajautuu 30 päivässä -ohjelmiin, joita Haapasalo itse pitää viihdeohjelmina ja hän toteaa "Mukana on paljon itse keksittyä faktaa. Siitä tuli sen ohjelman suola. Viisas katsoja suodattaa tietoa ymmärryksensä läpi." Röyhkän mielestä ohjelmasarja on "enemmänkin dokumentteja", johon Haapasalo vastaa että "Minun sanakirjassani dokumentti liittyy sanaan fakta."

Kauko Röyhkä: "Niin, mutta nyt onkin kyse toisenlaisesta dokumentista. Ikään kuin tavallinen ihminen menisi johonkin paikkaan, josta se ei paljoa tiedä."

Ville Haapasalo: "Mutta me ei myöskään kyseenalaisteta asioita. Jos joku esittelee meille luolan ja sanoo, että tämä on maailman syvin luola, niin me ikään kuin uskotaan se. Ei väitetä vastaan eikä yritetä olla journalistisia."

Kauko Röyhkä: "Vitun väliäkö sillä on, onko se luola maailman syvin vai ei."

Yllä oleva keskustelu mielestäni hienosti kiteyttää molempien kirjojen ongelman tavalla, jota en ole ennen ajatellut. Ville Haapasalohan on itse kertonut useampaankin otteeseen, että hänen hahmonsa on nimenomaan hahmo. Venäjällä on tärkeää olla älykäs bisnesmies, joten hän tarkoituksella kulkee aina pipo päässä ja on vähän juntti. Haapasalo on hahmo, jota Kauko Röyhkä ei kyseenalaista. Tekstistä paistaa läpi hyvävelikerho, tarve olla frendi. Ehkä juuri siksi Kauko Röyhkä on ainoa, joka on saanut tehdä Haapasalosta kertovat kirjat (kuulemma monia muitakin, ehkä kirjoitustaitoisia ihmisiä olisi ollut. Haapasalo ei kuitenkaan kirjan mukaan halunnut pestiin toimittajaa). Haapasalon tarinat uppoavat Röyhkään kuin veitsi sulaan voihin ja näin käsikirjoitettu hahmo voi pysyä samanlaisena omassa henkilökuvassaan. Vitun väliäkö sillä on, onko se nyt sitten totta vai ei...

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Vuodenvaihteen jälkeen luin hesarin sivuilta uutisen, jossa kerrottiin sarjaraiskaajan saaneen haluamansa oikeuden eutanasiaan. Myöhemmin julkaistiin uutinen, jossa lääkäreiden päätös olikin toinen.

Ensimmäinen uutinen herätti minussa joukon kysymyksiä. Tuomittu itse kokee olevansa yhteiskunnalle vaarallinen ja on kieltäytynyt hakemasta ehdonalaista. Hän pitää omaa elämäänsä sietämättömänä ja haluaisi lopettaa sen. Olisiko jotenkin oikeudenmukaista, kunniallista tai inhimillistä antaa tällaiselle ihmiselle armokuolema? Hengestään toki voi päästä muutenkin, mutta millainen merkitys juuri tällä myönnytyksellä olisi ollut? Hyvä vai huono?

Sopivasti ollessani näiden kysymysten äärellä työmatkojen junakirjaksi valikoitui jo pitkään lukulistalla ollut Ferdinand von Schirachin Rikoksia. Haluaisin väittää, etten pääsääntöisesti ajattele maailmasta kovin mustavalkoisesti, mutta tätä kirjaa ei tarvinnut lukea kuin 20 sivua ja maailmassani oli jo paljon enemmän harmaansävyjä.

Ferdinand von Schirach on saksalainen asianajaja ja Rikoksia -teokseen on koottu todellisia oikeuskäsittelyitä, joissa hän on ollut mukana. Teos sisältää kaiken kaikkiaan 11 kertomusta, joissa kerrotaan mitä on tapahtunut ja millä tiedoilla asia on oikeudessa ratkaistu. Schirach valottaa myös hieman oikeudenkäyntiin ja rikostutkintaan liittyviä käytäntöjä, jolloin lukijan on helppo seurata miten lopulliset ratkaisut oikeudessa ovat syntyneet. Lukijaa muistutetaan muutamaan otteeseen myös siitä, että oikeudessa päätöksiä ei voida tehdä oletusten tai muiden "mututuntumien" perusteella. Vain faktat ratkaisevat.

Osa kertomuksista on niin uskomattomia, että on vaikea uskoa niiden olevan totta. Kertojana Schirach tekee erinomaista työtä. Faktojen lisäksi tunnelmaa luodaan sopivasti kuvailemalla vaikkapa ilman lämpöä tai kahvikupin väriä- seikkoja, joilla ei ole merkitystä, mutta jotka tekstillisesti tekevät tästä kirjan, eikä pelkästään juttujen sarjan. Vaikka keskiössä ovat rikoksentekijät, jotka yhteiskuntamme pääsääntöisesti tuomitsee, niin Schirach valoittaa henkilöiden taustoja niin hyvin, että loppujen lopuksi tuntuu siltä, että kuka tahansa meistä voisi syyllistyä tekoon, joka yhteiskunnassamme katsotaan rikokseksi. Siltikään teos ei noudata mitään dogmaa tai oppia tai pyri alleviivaamaan asioita. Lukija saa itse punnita toteutuiko oikeus.

Rikoksia kulki kahden viikon ajan mukanani työmatkoilla. Nappivalinta sikäli, että yhden tarinan lukemiseen meni 1-2 junamatkaa (17min) ja näin kirja tuli luettua rauhallisesti, osissa. Vaikka osa tarinoista oli todella kauheita ja kuvaukset niin yksityiskohtaisia, että tuntui irvokkaalta lukea niistä julkisessa tilassa, niin samalla kuitenkin aamuisin junasta poistuessani mieli oli niin täynnä ajatuksia ja pohdintaa, että seuraavana aamuna teki melkein mieli jopa kiirehtiä junaan, että pääsen taas lukemaan tätä. Muuten tällaisen 210 sivuisen pokkarin olisi helposti ahmaissut jonakin lauantaina yhdeltä istumalta. Hidas tahti sopi kuitenkin mielestäni tälle. Tarina kerrallaan, pala palalta.

Vahva suositus!